Tuplasti haasteita vai tuplasti onnea?

Poikien ollessa puolivuotiaita kirjoittelin tuplahaasteista, siitä miksi koen, ettei sanonta ”kaksi menee siinä missä yksikin” pidä paikkaansa, jos ei pullan syöntiä lasketa. Oli jo tuolloin tarkoitus kirjoitella myös siitä miksi kaksi on parempi kuin yksi.. Tarkoitan tällä sitä miksi on mahtavaa olla kaksosten vanhempia.

Linkki aiempaan "kaksi menee siinä missä yksikin" kirjoitukseen

On totta, että jokaiseen ikäkauteen mahtuu haasteita. Kun yhden haasteen selvittää, tulee tilalle uusi. Vanhemmat eivät helpolla pääse, oli lapsia yksi tai useampi ja olivatpa lapset minkä ikäisiä tahansa. Vanhemmuus ei ole juttu, jossa mennään sieltä missä aita on matalin. Vanhemmuus on jatkuvaa huolta, huolehtimista, onnea, valtavaa rakkautta ja kiintymystä, ei sen ole tarkoituskaan olla aina helppoa. Me vanhemmat yritetään kasvattaa lapsemme parhaalla mahdollisella tavalla, mutta samalla saamme itse kasvun lahjan lapsiltamme.

Kahden samanikäisen kanssa on omat haasteensa. Nyt pojat osaavat kävellä ja vähän juostakkin. Oma tahto alkaa voimistua ja ymmärrys kasvaa päivä päivältä. Se oma pää alkaa tekemään ratkaisuja ja oppimaan myös seurauksia. Meno on kovaa, mutta toisinaan, tai oikeastaan useimmiten täysin päätöntä. Nyt osataan kiusata veljeä sekä vanhempia ihan tarkoituksella, viedä lelu ja juosta karkuun. On hauskaa, mutta kuitenkin kamalaa kun komennetaan. Kokeillaan rajoja, niin säännöissä kuin omassa motoriikassa. Hermostutaan kun kaikki ei onnistu ensimmäisellä yrittämällä, raivotaan ja vedetään äxää lattialla. Vedetään vartalo jäykäksi tai veltoksi ja rimpuillaan juuri silloin kun olisi kiire päästä lähtemään. Tämän saa kokea yhdenkin kanssa, monikko vanhemmilla tämä vaan kertautuu niin monella kuin lapsia on sattunut samaan aikaan syntymään. Joskus asiat tapahtuu samaan aikaan, joskus ei. Aina ei kaksi kättä yksinkertaisesti tunnu riittävän. Ero eri-ikäisiin lapsiin nähden on juurikin se, että sinulla on kaksi samassa kehitysvaiheessa olevaa lasta, jotka tarvitsevat samoja asioita usein juuri samalla hetkellä.

Terveiset poikien majaleikeistä.
Nyt kun pojat ovat isompia en julkaise heistä enää kasvokuvia, siksi kaikki kuvat vähän tämmösiä. 

Suurimmat haasteet tällähetkellä on juurikin rajojen kokeilu. Ei siinä mitään, jokainen lapsi kokeilee mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Haastavan siitä tekee se, että rajojen testailijoita on kaksi, joskus samassa paikassa, toisinaan taas kahdessa eri paikassa yhtä aikaa. Kahteen suuntaan meneminen on haasteena muulloinkin kuin rajojen kokeilussa. Esimerkiksi silloin kun olisi päästävä poikien kanssa autolle ilman toista aikuista. Enää en saa kannettua poikia liukkaissa ulkovaatteissa yhtä aikaa, eikä poikien rimpuileminen ainakaan auta asiaa yhtään. Maailma on mielenkiintoinen paikka ja sitä saa ja täytyykin tutkia, aina vaan ei ole aikaa odottaa ja paimentaa lapsiaan samaan suuntaan.  Haasteet jatkuu kaupassa kun etsit tuplille sopivia kärryjä välttyäksesi niiltä vihaisilta katseilta joita sinuun luodaan mikäli olet istuttanut lapsesi ruokakaupan kärryn pohjalle. Ja muutenkin olis ihan kiva sinne kärryyn saada ostokset ilman, että jokaista on ihan pikkusen maistettu. Kaupasta selvittyäsi kohtaat autolla iloisen yllätyksen. Autosi on kahden erittäin tiiviisti oman autosi kylkeen parkkeeratun auton välissä. Ei toivoakaan saada lapsia autoon… hyvä ettei itse joudu ryömimään autoon takakontin kautta (tämä ei ole vain monikkovanhempien ongelma vaan ihan kaikkien). Mutta onneksi näin ei käy ihan aina. Kun lapset kasvaa ja kehittyy moni asia ”helpottuu”.

Vielä toistaiseksi monen asian tekeminen vaatii mukaan toisen aikuisen. Tarkoitan, että enhän mä voi lähteä poikien kanssa esim. uimaan itsekseni tai lähteä vauvajumppaan tai hoploppiin.  Ei tämä mikään mahdottomuus kuitenkaan ole, onhan maailmassa paljon perheitä, joissa on PALJON enemmän lapsia kuin kaksi. Meitä aikuisia on tässä perheessä onneksi myös kaksi ja iltaisin ja viikonloppuisin voidaan tehdä niitä asioita joihin en poikien kanssa itsekseni pysty. 

Tässä yksi kuva 1-vuotis kuvailuista. Kuvastaa hyvin kahteen suuntaan menemistä. Tässä kuvassa olisi tarkoitus olla kaksi lasta istumassa vierekkäin tuoleilla., mutta toista ei näy missään ja tuolitkin on järjestelty uudelleen. Saatiin me lopulta onnistunutkin kuva kolmen aikuisen voimin.

Vaikka haasteita on, jäävät ne ylivoimaisesti kakkoseksi kaikelle sille ilolle ja onnelle mitä kaksoset vanhemmilleen tuovat. Jos ihan alusta lähdetään niin yksi raskaus, kaksi lasta. Ei tuo tuplaraskaus kovin helppoa ainakaan mun kohdalla ollut, mutta se on jo kärsitty. Raskauden haasteista ja syntymän jälkeisen ajan tuskista on selvitty. Nyt mulla on kaksi ihanaa lasta joiden kasvua, kehitystä ja touhuja on ilo ja onni seurata. On ihanaa nähdä kahden pienen hymy, saada heidät nauramaan ja huomata kuinka meidän vanhempien lisäksi ilahduttavat myös toisiaan. Heillä on toisensa, turva toisistaan ja vanhemmistaan,oma kieli jota vain he ymmärtävät, heillä on sellainen yhteys mitä ei varmasti kukaan muu voi edes ymmärtää. He saavat kasvaa ja kehittyä yhdessä toisiaan tukien. Vaikka päivän aikana tappelvat useat kerrat keskenään, niin kyllä myös halaillaan, ollaan lähekkäin, leikitään, jekutellaan ja tehdään yhteistyötä. Uskon, että minulle itselleni on ollut helpompaa jättää pojat myös muille hoidettavaksi kun tiedän, että heillä on toisensa. Nukkumaan mentäessä riittää, että peittelen, suukotan ja toivotan kauniit unet. Jos uni ei heti tule, juttelevat pojat toisensa uneen. Toisinaan jutustelu on melkoista räkättämistä, mutta on ihana kuunnella kun toisilla on hauskaa. Vaikka heillä on toisensa, tarvitsevat kuitenkin vanhempiensa tukea, turvaa, läheisyyttä ja rakkautta aivan kuten perheen ainoatkin lapset. Mulla on sylin täydeltä rakkautta, se rakkaus halaa, suukottaa ja koskettaa lämpimästi. Eikä mua haittaa yhtään antaa ja saada se rakkauden määrä tuplana. Halimisen lisäksi menoa ja touhua riittää ihan koko päiväksi. Ei tässä tarvitse hirveesti pyrstöllään istua, eli on tässä liikunnallisetkin edut :D

Olen tuplavanhemmuuden myötä tutustunut ihmisiin, joita en todennäköisesti olisi tavannut ilman poikia ja olen saanut kuulla monia uskomattomiakin elämäntarinoita. Ihmiset tulevat juttelemaan, kertovat omia kokemuksiaan ja jopa murheitaan. Minusta sekin on rikkaus. Tosin jos olen pikaisella kauppareissulla en ole kovinkaan innokas jutustelemaan, mutta muuten ei mua yhtään haittaa pysähtyä, jutella, kuunnella ja oppia uutta.

Näitä haasteiden ja onnen listoja vois jatkaa varmasti loputtomiin.

Minulle on normaalia, että täällä touhuaa kaksi samanikäistä lasta. Perheenlisäystä ei olla jatkoon suunniteltu, mutta pakko myöntää, että itselleni ajatus yhdestä vauvasta on jopa hieman pelottava. Sitä tottuu siihen omaan elämäänsä ja on vaikea kuvitella muuta, kaikki uusi on hyppy tuntemattomaan.

Mielestäni jokaisella tulisi olla oikeus saada kaksi lasta yhtä aikaa. Joillekin ajatus voi tuntua hurjalta, mutta paljon enemmän tämä on mahtavaa. Ei sitä osaa kuvitella ennen kuin itse kokee. Koen olevani etuoikeutettu saadessani näin suuren lahjan. Jos sinulla on, tai odotat kaksosia, sanon isosti ONNEA! Kaikki se mikä saattaa olla tuplasti rankempaa, on myös tupla määrä kokemuksia, iloa, onnea ja rakkautta. Saatat jopa sen sillointällöin kohtaamasi riittämättömyyden tunteen lisäksi tuntea itsesi erittäin vahvaksi, mahtavaksi super ihmiseksi !

Kasvukuulumisia

Heippa! Viime kasvukuulumisista on taas hurjan monta kuukautta, joten jos nyt hieman päivitetään sitä missä meillä mennään. Tälläkertaa annetaan Oliverille suunvuoro.

Hähää!!!!!! mepäs päästiin viikko sitten taas käymään siellä paikassa missä oltiin ihan pieninä vauvoina. Siellä oli kiva huone ja siellä huoneessa kaksi tätiä. Toinen täti kyseli äitiltä ja isiltä jotain juttuja.. vissiin liitty jotenkin meihin ja toinen täti leikki meidän kanssa. Sillä tädillä oli paljon kivoja leluja, ihan erilaisia kuin kotona. Niin ja sitten se täti tarjos meille jotain tositosipientä syötävää. Oskari söi tapansa mukaan ahneesti kaiken mitä täti antoi ja vaikka minäkin olen perso ruualle, en uskaltanut ottaa niitä syötäviä… katselin vaan vaikka mieli olis kovasti tehnyt maistaa. Mutta enhän mä kehdannut kun Oskari söi niin paljon, ei olis sille tädille jäänyt yhtään mitään. 

Niin ja käytiinhän me taas siinä laitteessa joka kertoo kuinka paljon me painetaan. Osattiin molemmat hienosti istua ja odottaa, että paino tulee varmasti oikein… pituuden mittaaminen on yleensä meistä molemmista tosi kurjaa, mutta koska päästiin käymään siellä meidän ihan ekassa kodissa, oli kaikki jutut hurjan hauskoja… neuvolassa voidaan sitten taas kiukutella. Toinen tädeistä sanoi, että ollaan kasvettu hienosti ja otettu kiinni niitä, jotka ovat syntyneet meitä vanhempina. Ollaan kuitenkin vielä pieniä… en ihan ymmärrä miksi sanovat meitä pieniksi kun yletetään jo melkein minne vaan ja jos ei yletetä, otetaan jotain kättä pidempää avuksi. Se täti joka meidän kanssa leikki, huomasi, että ollaan tosi taitavia ja osataan jopa sellasia juttuja, joita meidän ei vielä edes tarttis osata. Oskari on mua parempi kävelemään, mutta Oskari ei osaakkaan tulla alas sieltä minne kiipeää…. minä osaan joskus… Mutta nyt ne sano, ettei meidän enään tarvitse käydä siellä. Se on musta ihan tylsää, koska tykkään käydä siellä. Se paikka oli joku sairaala. Äiti taisi sanoa sitä Hyvinkään sairaalaksi. siellä me joskus köllittiin. Ennen kotiin lähtöä saatiin tervehtiä vielä sitä tosi kivaa tätiä, joka syötti ja sylitteli meitä tosi paljon kun oltiin vauvoja. Se täti oli meidän oma hoitaja ja huolehti meistä aina.. vaikka kyllä äiti ja isikin huolehti, mutta eivät voineet olla meidän kanssa ihan koko ajan. Meidän hoitaja täti oli ihan ihmeissään kun meistä on kasvanut näin isoja poikia. Näytettiin sille kuinka osataan hurjastella käytävällä. Minä pikakonttasin ja Oskari yritti juosta. Sitten me lähdettiin autolla hakemaan ukkia meidän mukaan hoploppiin. HopLop on paras paikka ikinä!!!!!!!

Me osataan nyt molemmat kävellä ja kiipeillä. Oskari on parempi kävelemään ja osaa vähän juostakkin. Tosin minä olen parempi kävelemään kengät jalassa. Tykätään leikkiä hippaa. Leikitään sitä kahdestaan ja välillä äitin ja isin kanssa. Hippaleikissä kuuluu kiljua, etenkin silloin jos joku saa sut kiinni. Äiti sanoo, että me ollaan vilkkaita. En ihan tiedä mitä se tarkoittaa, mutta jos se liittyy jotenkin vauhtiin niin se meillä on kova! Jos ei kävellen ehdi niin konttaamalla ehtii varmasti… äitiäkin karkuun! Musta on myös kiva jekutella ja kyllä Oskarikin osaa. On myös hurjan hauskaa jos meitä kielletään. Oskari joskus uskookin, mutta minä illistelen ja teen uudestaan… tosin silloin joku yleensä suuttuu eikä se sitten enään oo kivaa…

Meillä on oma kieli, ymmärretään toisiamme, mutta muut aina ei. Kyllä äiti ja isi melko hyvin tajuaa mitä me tarkoitetaan. Ja jos ne ei ymmärrä niin aina voi osoittaa. Musta on kiva kun äiti kertoo mulle sen yhden luukun valoista ja nappuloista. Sen luukun takana on astioita. Ne nappulat on kiinnostavia. Osoitan äidille niitä vuoronperään ja äiti kertoo mitä siitä tapahtuu. Sitten minä kerron sen kaiken Oskarille. Ei osata vielä samaa kieltä kuin muut, mutta ymmärretään kyllä jo melko hyvin mitä meille puhutaan ja tiedetään juttujen nimiä, niinkuin mikä on lamppu ja sellasta. Äitin korvaan meidän puhe kuullostaa kuulemma tältä ”Tättättä tätä ttä tää”. Osataan me kuitenkin sanoa ota, tätä, tota, äite (äiti), Oo (Olavi), pu (lamppu), o’ou ja muuta pientä. 

Ollaan myös apuna monessa esim. imuroinissa, lattianpesussa ja pyykkien laitossa. Ollaan tosi taitavia löytämään roskat lattioilta Olavin karvoista lähtien ja Oskari on taitava tarkistamaan ettei vaatteidenpesukoneeseen jäänyt yhtään vaatetta. Tykätään myös siivota kaikkia paikkoja joihin yletetään ja alimmissa sälekaihtimissakaan ei ole enään pölyä… tai ei ole oikeastaan kaihtimia ollenkaan… enään…. ja no ollaan siivottu ne palikat joita joku on laittanut joka seinän alaosaan… isi sanoi jotenkin näin ”OLIVER! EI! nämä ei ole leluja, nämä on lattialistoja ja me tarvitaan niitä”. Että tämmöstä meille tänne kuuluu… palikoita on lattioilla, mutta niitä ei saa siivota.

-Oliver

Pojat kävivät siis sairaalassa korjatun iän mukaisessa 1-vuotis tarkastuksessa  ja kaikki oli kuten pitää ellei jopa vähän paremmin. Ei voi muuta kuin olla tyytyväinen. Täällä touhottaa kaksi erittäin vilkasta, sosiaalista, iloista ja ketterää poikaa. Menoa ja meininkiä riittää ja hyvä niin! Nyt on hiljaisuus laskeutunut meidän kotiin, nukutaan yön yli ja aamulla jatketaan taas tohinoita. 

-Sanna äippå

Syyskuun aamuja

Kesä meni menojaa ja syksy ilmoitti tulostaan…. Jotenkin on semmonen olo, että viimeaikoina on kuullut valtavasti valitusta. Syynä varmastikkin Syyrian tilanne ja tänne meille Suomeenkin saapuneet pakolaiset sekä Suomen taloustilanne. Voisin tähän nyt kirjoittaa syksyn mukanaan tuomista flunssista ja omista mietteistä pakolaisiin ja talouteen liittyen. Juttu vaan on niin, että mulla on melkosen ristiriitasia ja voimakkaita fiiliksiä. On hienoa, että ihmiset auttaa ja että maailmasta löytyy kaiken kaaoksen, ikävän ja pahan lisäksi myös paljon hyvää. Olen itse vahvasti tunne ihminen ja ensisijaisesti käyn asiat läpi tunteen kautta. Murehdin asioita aivan liikaa, niin pieniä kuin suuriakin. Joskus on hyvä ajatella kuitenkin myös järjellä. Voisin itkeä itseni uneen joka ilta elämäni loppuun saakka miettiessäni kaikkia niitä ihmisiä, eläimiä ja luontokappaleita jotka saavat osakseen kamalaa vääryyttä ja sitä, ettei kaikilla vain ole asiat yhtä hyvin kuin minulla. Päätän kuitenkin olla tekemättä niin ja nauttia elämästäni, olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja myös siitä, että olen ihminen joka voi auttaa edes ihan pikkuisen. Tässä kuussa olen ollut kuitenkin erityisen kiitollinen aamuista. Oletteko sadepäivien lomassa huomanneet kuinka kauniista aamuista olemme saaneet nauttia?

Syyskuun neljäs aamu… Ollaan noustu aamu kuudelta, kuten lähes joka aamu. On aivan tavallinen arkiaamu. Keittelen aamupuuroa ja katson ulos ikkunasta. Usva on peittänyt alleen kaiken. Ikkunasta näkyy pelkkää harmaata, lukuunottamatta meidän kodin pikkuruista pihaa. Päivä käynnistyy erittäin hitaalla temmolla. Aamupuurot syöty, telkkarista tulee aamun pikkukakkonen ja pojat leikkivät omia leikkejään. Miksi se TV edes on päällä. 

Ulkona aurinko tekee taikojaan ja usvakin on hälvennyt. Koira odottaa edelleen pääsyä aamupissalle. Jos vaikka lähdettäis ihan kunnon kävelylle. Kello on puoli yhdeksän kun saan meidän porukan viimein ulos. Ilma on miltei liian täydellistä hengittää. Raikasta ja kosteaa. On vielä viileää, mutta tuntee kuinka aurinko lämmittää. Puistossa meitä odottaa uskomaton näky, kuin joku olisi heittänyt nurmen täyteen kimaltelevia timantteja. Mieleen piirtyi kuva pienestä keijukaisesta istumassa kukan lehdellä kaiken sen kimalluksen keskellä.

On ihanan hiljaista. Aamun työliikenne on hiljentynyt ja koululaisiakaan ei näy koulutiellä. Leikkipuistossa on äiti pienten kaksospoikien kanssa. Mietin pitäisikö mun sanoa jotain, mutta ei, nyt ei huvita puhua. Muruseni istuvat tyytyväisinä rattaissaan ja Koirakin kävelee nätisti vieressä. Ihana hiljaisuus ja kerrankin ei tarvitse sanoa yhtään mitään. Hymyilin tälle kohtalotoverille jatkaen matkaa. 

Metsän reunaa kiemurteleva hiekkatie on hiljainen. Niin hiljainen, että voin kuula kuinka yön aikana saapunut kosteus tipahtelee puiden lehdiltä pisaroina maahan. Aamun hiljaisuus on jotain aivan uskomatonta. Osa kukistakin on vielä kukassa ja aamun raikkaudessa kukista lähtevä tuoksu on lumoava. Hetken saattoi kuvitella olevansa sademetsässä, kaukana kotoaan.

Saavuttiin autotien varteen. Yhtään autoa ei ohitsemme ajanut koko sinä aikana. Hetken tuntui kuin oltaisiin ainoat maailmassa. Ilma on niin kosteaa, että voi nähdä kuinka aurinko maalaa sitä säteillään. Kodin lähimaisemat tuntuvat täysin uusilta ja vierailta.Vastaan hölkkää nainen. Toivoin, että hänkin aamuhölkällään ehtii huomaamaan sen kaiken kauniin,ihanan ja hiljaisen. Naisella on korvissaan kuulonapit, joten ajatukseni oli pelkkää toiveajattelua. Mutta ehkä hän nautti aamusta omalla tavallaan.

Tuona aamuna tajusin, että mun on nautittava aamuista nyt kun se on mahdollista. Siinäkin on oma tunnelmansa kun auringon vasta noustessa kulkee liikenteen seassa. Ihmiset suuntaavat töihin, mutta itse voi nauttia siitä ettei ole kiire minnekkään. Voi pysähtyä ihailemaan kaunista maisemaa niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Sateinenkin aamu voi olla kaunis. Muistan monet kerran työmatkoillani miettineeni, voi kunpa mulla olisi kamera mukana ja aikaa pysähtyä, mutta ei ole. Nyt vielä hetken on aikaa, joten miksi en nauttisi aurinkoisten ja myös niiden sateisten syysaamujen kauneudesta juuri nyt.

Tänä aamuna oli komea usva. Ruska tekee tuloaan, mutta vielä hetken saa sitä komeinta syksynkirjoa odotella.

Mitä vanhempainvapaan jälkeen?

Äitiys- ja vanhempainvapaat ovat ohi mennyttä elämää. Ennen äitiyslomaa ajattelin, että mullahan on tässä mielettömän paljon aikaa olla kotona lasten kanssa. Ehkä jopa kyllästymiseen asti. Nyt on pakko myöntää olleeni väärässsä. Ihanaa toki, että meillä täällä Suomessa on mahdollisuus olla kotona pitkään, mutta vuosi on vaan mennyt hurjan nopeasti (vaikka voisinhan mä olla vielä muutaman vuoden lisääkin), aivan liian nopeasti. Tarkoitus oli alunperin palata täyspäiväisesti työelämään syyskuun alussa. Toisin kävi. En ollut valmis laittamaan muruttimia vielä päiväkotiin, enkä olemaan erossa heistä niin paljon. Päätimme siis, että jään vielä hoitovapaalle tämän vuoden loppuun. HUH helpotus!!!!

Nyt on hetki aikaa totutella ajatukseen päiväkodista ja työstä. Jotenkin jännä, vaikka itse työkseen on hoitanut lapsia ja tietää jotain päivähoidostakin työntekijän näkökulmasta, on se ajatus omien lasten hoitoon jättämisestä niin kovin pelottava. Siihen liittyy myös oma ahdistukseni omasta lapsuusajan hoidosta. Päiväkodissa ei ollut mitään vikaa, siellä oli kivat tädit, kivat kaverit ja kivaa tekemistä. Mulle itselle vaan oli kamalaa jäädä sinne. Olisin halunnut vain olla äidin tai isän kanssa kotona.

No päiväkotipaikat on pojille kuitenkin hakuun laitettu ja toivotaan, että pojat pääsevät ihanaan paikkaan hoitoon ja saavat paljon uusia kavereita. Mua se hoitoon jättäminen raastaa varmasti paljon enemmän kuin poikia.

Nyt hoitovapaalla totuttelen hiljalleen työntekoon ja pojat saavat olla hoidossa mun vanhemmilla. Käyn muutamaan kertan viikossa Kuva-Ahdilla kuvailemassa lapsia pienissä kerhoissa ja päiväkodeissa. Tässä työssä yhdistyy oikeastaan mun kaksi ”työtä” lapset ja valokuvaus. Nyt vaan en ole vastuussa yhdestäkään lapsesta, vain heidän valokuvistaan. Kuvauskeikat ovat olleet mukavia ja piristäviä. On se ihana välillä tehdä jotain ns. omaa ja eipä tuo pieni lisätienestikään pahitteeksi meidän taloudessa ole.

Nyt nautin keikkatyöstä ja siitä, että voin vielä olla poikien kanssa kotona niin kauan kuin sitä kestää.

Meidän sohvaperunakin pääsi kuvaan.

Matka maalle

Ajomatka maalle tuo mieleen aina lapsuuden. Vaikka moni asia on muuttununut, se odotuksen tunne on aina sama.. ”Ollaanko kohta jo perillä” ”vieläkö on pitkä matka”. Ja vaikka omankaan kodin pihasta ei ole pitkä matka peltojen keskellä mutkitteville teille tai mäntymetsään lenkkeilemään, on se vaan ihan eri fiilis olla maalla.

Mun vanhemmat ovat kotoisin hieman Oulun alapuolelta, joten sukua asuu tuolla pikkuisen tämän hetkistä kotipaikkaani Keravaa pohjoisemmassa. Lapsuuden kesälomat kuluivat usein mummolassa, isäni lapsuudenkodissa, vanhassa keltaisessa omakotitalossa, jonka pihapiiriin kuului myös navetta, aittarakennus, leikkimökki ja autotalli jossa seisoi traktori. Ympärillä oli paljon metsää jossa temmeltää. Mummolassa mun lempipaikka oli kahden puun väliin papan mulle rakentama keinu. Keinussa taisin oppia ärrän ja viheltämäänkin. Keinun yltä lähti myös pitkä pyykkinaru josta roikkuviin pyykkipoikiin yritin osua keinusta hyppiessäni. Meidän mummola myytiin jo yli kymmenen vuotta sitten ja edelleen mulla on ikävä sitä paikkaa (vaikka onhan mummola edelleen mummun luona). Muistan ne leikkimökin lelut joilla leikin, aittarakennuksen sängyt, papan puuverstaan, ullakon jännityksen ja tyhjän, autotalliksi muuttuneen navetan tuoksun. Muummun keittämä mansikkakiisseli kermanokareella ja mannapuuroa voisilmällä aamuisin ihan vain minulle. Mummolassa ei koskaan päässyt tulemaan nälkä ja herkkuja sai paljon, sillä kahvit keitettiin monta kertaa päivässä. Siitähuolimatta kävin mummun kakkukaapilla siellä välissäkin pihistämässä vähän keksiä. Niin ja entäs se kun kasvimaalla häärätyn päivän päätteeksi saa itse nostettuja pottuvarpaan kokoisia keltaisia perunoita voilla, NAM! Ruuan lisäksi oli toki muutakin tärkeää, kuten ihmiset, sukulaisiahan sinne aina lähdetään tapaamaan, ei ruokaa… ja eläinrakkaana ihmisenä oli mummun kissa Pörri mulle myös tärkeä, iso kollikissa, joka ei varsinaisesti ihan hirveesti välittänyt musta. Myös serkun berninpaimenkoira Otto (muistaakseni oli nimi) oli mulle hurjan tärkeä, kuin myös serkku itse. Mulla on paljon serkkuja mutta tätä yhtä ihailin valtavasti. Sai mut tuntemaan oloni tärkeäksi prinsessaksi ja pikkutyttönä ajattelin, että toivottavasti mulla on aikuisena yhtä kiva ja komea mies. Löytyihän se oma mieskin onneksi tuohon rinnalle. Mummolaan liittyy niin hurjan paljon hyviä muistoja, että toivon vielä joskus pääseväni siellä käymään, edes ihan pikaisesti. Joka kerta kun pohjoisessa käydään, ajetaan meidän vanhan mummolan ohi hitaasti, jotta ehditään nähdä onko pihassa jokin muuttunut.

Mäntymetsien ja peltojen lisäksi näin kurkia, eipä juuri tällä kotipuolessa moisia näe.

Silloin kun mummola myytiin, muistan miettineeni sitä kuinka mun omat lapset eivät koskaan pääse semmoiseen mummolaan kesälomillaan. Nyt kun mulla sitten on omia lapsia, olis musta toki edelleen ihana, että meillä olisi kesäisin yhtä kiva paikka minne mennä, saisi leikkiä pihalla, kävellä hiekkateitä pitkin katsomaan lampaita ja käydä vanhalla urheilukentällä hyppäämässä korkeutta, mutta oen mä hirmu onnellinen siitä, että meidän poikien isovanhemmat asuvat lähellä. Ja ainahan me voidan mennä maalle moikkaamaan mun tätejä, setää, serkkuja, pikkuserkkuja, heidän lapsiaan jne.

Tämä viimeviikkoinen matka maalle, olikin meidän poikien ensimmäinen kerta… Reissu oli rankka, mutta yllättävän hyvin meni pitkä ajomatka kahden pienen pojan kanssa. Oltiin liikkeelä mun isän kanssa, joten saatiin myös vähän isä tytär aikaa vaikka ajomatkat mulla meni pitkälti poikia viihdyttäessä. Reissu oli pikainen, joten ehdittiin nähdä vain pieni osa sukulaisista. Tärkeintä meidän matkassa oli tällä kertaa käydä moikkaamassa mummua, vietettiin myös mummun syntymäpäiviä. Ihana, että mummu sai tavata meidän pojat ja tietysti myös toisinpäin, vaikka pojat reissusta tuskin isompana muistavat, on valokuvat muistuttamassa kuinka ovat istuneet isomummun kuistilla syömässä marjoja viilipurkeista isomummun ja papan seurassa. Itsekkin näin todella pitkästä aikaa tämän mun lapsena niin kovasti ihaileman serkun, paljoa ei ollut mies muuttunut vaikka vuosia onkin kertynyt lisää. Enään en ole pikkutyttö, joten en viitsinyt juosta kiljuen vastaan ja odottaa toisen heittelevän mua ilmaan, joten tapaaminen oli huomattavasti hillitympi. Oli siis erittäin onnistunut vaikkakin myös erittäin pikainen reissu maalle. Niin ja Oskari otti reissussa myös ensimmäisen askeleensa ilman tukea. Jatkossa voidaankin mennä muistelemaan sitä ensimmäistä askelta isotädin eteisessä ja luomaan uusia lapsuus ja aikuisiänmuistoja maalla.

Käytiin Lampinsaaren vanhassa kaivoskylässä katselemassa millaisissa maisemissa mun äiti on joskus asunut. Sieltä löytyi vanhoja kuorma-autoja. Alueelle oli kyllä asiattomilta pääsykielletty, mutta mulla oli kuvausasia, joten toivottavasti kukaan ei pahastunut. Paikan pitäjä ilmeisesti tekee kauppaa näillä autoilla, niin uusilla kuin vanhoilla ja ruostuneillakin. Pihassa oli paljon hienoja vanhoja autoja odottamassa innokkaita kunnostajia.

Oskari ja Oliver 1v!!!!

Vuosi on kulunut hurjaa vauhtia. Vastahan pojat syntyivät ja nyt juhlistettiin jo ensimmäistä syntymäpäivää!

Väsäsin pojille kakkua, ei siitä ihan sellanen tullut miten sen päässäni näin, 

mutta ei siitä rumakaan tullut. Synttärikoristeita saatiin kaverilta, kiitos niistä :)

Vaikka aika on kulunutkin vauhdilla, on tähän vuoteen mahtunut paljon. Nyt huomaa kuinka pian unohtaa ne alkumetrien vaikeudet ja väsymyksen. Sitä on niin onnellinen ja ylpeä omasta perheestään.

Ennen poikien syntymää, ajattelin, että vauvavuosi kestää ikuisuuden. Miten sitä jaksaa vaan olla kotona kun ei työnsä puolesta tapaakkaan enään päivittäin aikuisia ihmisiä. Nyt sitä vaan miettii minne tämä vuosi oikein hujahti.. koiranpennut kasvaa nopeasti, ei ihmislapset… voi kyllä hekin kasvavat, aivan liian nopeasti. Töihin mulla ei olis vielä mikään hinku, mutta pakkohan sitä on itseään alkaa siihenkin valmistamaan.

Myönnän kyllä, että tähänkin vuoteen on kaiken ilon ja onnen lisäksi mahtunut paljon valvottuja öitä, väsymystä, itkua ja epätoivoa. Alussa syytti itseään aivan kaikesta,olin huono äiti kun en voinut antaa pojille enmpää aikaa kohdussa enkä heidän synnyttyään voinutkaan imettää. Itkin paljon niin ilosta kuin surustakin. Yöllä valvoessa aika tuntui ikuisuudelta… myös alkuun sairaalassa olo, poikien kasvaminen ja oma parantuminen tuntuivat kestävän loputtomiin… me ei koskaan päästäsisi kotiin sairaalasta, en enään koskaan nukkuisi hyvin, saatika tuntisi oloani pirteäksi ja hyväksi. Mutta niin se vaan kaikki kääntyi aina vain parempaan ja jälkeenpäin huomaa, kuinka lyhyitä ne sillä hetkellä ikuisuudelta tuntuneet hetket olikaan.

Hetkeäkään tästä vuodesta en vaihtaisi pois, en niitä huonojakaan, niistäkin oppii ja löytää itsestään uutta voimaa kun huomaa selvinneensä. En voi sanoa vauvavuoden olevan helppo, vaikka tämä onkin ollut helpompaa mitä oletin, mutta vuosi on lopulta lyhyt aika… tämä vuosi on kasvattanut hurjan paljon. Onhan tämä tämmöstä haasteesta toiseen etenemistä, mutta myös ilosta iloon kun huomaat kuinka oma lapsi kehittyy, kasvaa ja oppii aina vaan uutta. Omia lapsiaan rakastaa aivan valtavan paljon.

Itselle jaksamisen kannalta on ollut tärkeää myös meidän mahtavat tukijoukot, jotka ovat antaneet apuaan ja mahdollisraneet meille myös sen parisuhde ajan, ajan vain meille kahdelle. Hyvinvoivat vanhemmat ovat parasta lapsilleen.

Nyt nokka kohti taaperoaikaa ja sen tuomia touhotuksia!

Ketjureaktio

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että kaikki menee päin persettä? Minusta tuntuu….

Kello on kaksi iltapäivällä, olen pakannut poikien tavarat jumboreissua varten. On sovittu, että menään junalla Tikkurilaan, josta hypätään miehen kyytiin ja ajellaan ostoksille. Päätän, että kolmelta ollaan kävelemässä juna-asemalle. Meillä on tunti hyvää aikaa,syötän pojat ja vaihdan itselleni vaatteet.

Meidän muruset on reippaita poikia syömään, eihän siihen hommaan mene kuin vartti…. jos ei lasketa mukaan tämänkertaista kaaressa päin seinää lentävää lautasta, joka matkallaan saa aikaan kauniin sosekuorutuksen keittiöön. Ei riitä, että sosetta on jo yhdessä seinässä, lattialla, pöydällä ja syöttötuoleissa, lisäksi soseella leikitään ruokasotaa, jolloin myös kaksi poikaa ja toinenkin seinä on ytäpäältä soseessa. Uudet sapuskat kehiin, jotta jotain menisi vatsantäytteeksikkin. On aivan turhaa yrittää siistiä poikia talouspaperilla, joten kannan pikkuherrat kylpyhuoneeseen, riisun, suihkutan ja kiedon pyyhkeisiin. Ensimmäinen herra käsittelyyn, kuivataan ja laitetaan vaippa. ”Valmis” veijari ulos kylppäristä ja suuri luotto siihen ettei tie vie keittiön sosehelvettiin. Nappaan kylppärin lattialla pyyhkeensä märäksi leikkineen kundin kuivumaan, etsien samalla kuivaa pyyhettä. Viimein mulla on kaksi puhdasta vaippahousua… tai sitten ei. Tie ei ollut vienyt keittiöön, koska matkalta löytyi jotain paljon mukavampaa… KAKKAA! Eteisen lattialla istui poika pois revityn vaippansa kanssa taputtelemassa iloisena vaipan sisältä löytynyttä tavaraa…. Kakkakäsi kylppäriin, eteisen siivous samalla estellen toista sotkemasta itseään. Uusi peseytyminen ja vaipan lisäksi päälle vaatteet molemmille.

Noin, enään keittiön siivous, vaatteiden vaihto itselle, ulkovaatteet pojille (onneksi Suomen kesä on niin kovin lämmin, että kesällä ”ei” tarvitse moista tehdä), pojat rattaisiin ja kipitys junalle. 

Onneksi pojat leikkii tyytyväisenä keskenään silläaikaa kun itse riehun keittiössä rätin kanssa. Viimeinen pyyhkäisy ja valmista!!! Samalla sekunnilla kuuluu kova räminä ja tajuan jättäneeni kylpyhuoneen oven auki. Pyykkiteline oli kaatunut, mutta helpotukseksi kumpikaan touhuaja ei jäänyt sen alle, HUH! Taas muistin, että jos leikit sujuu turhan hiljaisesti, jokin on pielessä… pojilla oli asiat oikein hyvin, sen verran iloinen naurunkäkätys alkoi kun näin sen kaaoksen (mua ei naurattanut yhtään)… Kaikki, siis aivan KAIKKI mikä kylppäristä irti lähtee, oli levitetty pitkin lattioita… vaippoja (onneksi puhtaita sellaisia), pyykkejä, rasvapulloa, lattialastaa, puhdistuspyyhkeitä, pyyhkeitä yms. Nyt ei ole enään aikaa siivota, joten potkin ovesta pursuilevat tavarat kylppärrin, nostan veijarit eteiseen ja piilotan sotkun kiinni laitetulla ovella.

Pojille ulkovaatteet pikaisesti päälle ja menoksi. Mutta EI, liian helppoa. Kaikki on valmista kun huomaan toisen murusen punoittavan naaman ja kuulen murinaa ja ähinää… se on tietään ulos tekevä kakka…. poika pois rattaista, ulkovaatteet pois, housut pois, body auki, vaippa pois, peppupesu, uusi vaippa, body kiinni, housut jalkaan, ulkovaatteet päälle ja jos nyt pääsätis lähtemään. Ai mutta koira äkkiä pissalle ja sitten mennään. Ollaan pahasti myöhässä, ajattelin, mutta kappas, kello on tasan kolme, ollaan siis aikataulussa.

Painelin junalle hirmuista vauhtia. Asemaliturilla huokaisen, ehdittiin vielä kaiken tämän jälkeen junaankin, MAHTAVAA!!!! Joskin mahtavampaa olisi ollut jos saapuva juna olisi ollut jotain muuta kuin vanha!!! Kun ei tuo meidän panssarivaunu mahdu moiseen historialliseen kulkuneuvoon, joudutaan odottamaan seuraavaa.. no ei se ole kuin kymmenen minuuttia. Tämän kymmenen minuutin aikana katsoin jalkojani, mulla oli mustat sukkahousut aivan täynnä valkoista koirankarvaa, eikä tietenkään mukana sellasta karvanpoistaja teippirullaa… samassa tajuan, etten vaihtanut vaatteita. Mulla on päällä jotain räjähtänyttä, soseista ja todella hikistä (kiitos aiemman puuhastelun), hiuksetkin on harjaamatta, ne muutamat, jotka ovat vielä jäljellä… Ei voi mitään, olen pienten kaksosten äiti, mulla on kai oikeus näyttää tältä. Sentään tälläkertaa mun kengät on samaa paria.

Lopulta selvittiin jumboonkin, eikä kukaan tainnut luoda muhun edes sääliviä katseita.. Toisaalta harva edes huomaa mua, ne katsoo vain poikia ja pojat hymyilevät katsojille takaisin. Ja ne jotka huomaavat minut, kauhistelevat vain mun pienuutta, miten olen selvinnyt raskaudesta ja synnytyksestä…Mutta hei, tämä on oikein hyvä näin.

Ja koska kaikesta täytyy löytää ne positiiviset puolet niin sainpahan aiheen mistä kirjoittaa sekä hien pintaan ilman juoksulenkkiä tai salitreeniä. Siivosin myös myöhemmin sen kylppärin siistimmäksi mitä se oli ennen kaaosta. JA mkä parasta, tunsin itseni taas vaihteeksi superihmiseksi! Tsemppiä kaikille kohtalotovereille, äideille, iseille, isovanhemmille, lastenhoitajille jne.

Ps. Teininä mulla oli vanhemmuudesta paljon karumpi kuva mitä tämä on oikeasti ollut. Tämähän on aivan mahtavaa, joskin myös raskasta. Teininä kuitenkin mietin, että miksi niin moni pienen lapsen äiti kulkee ihmistenilmoilla kulahtaneissa vaatteissa, hiukset takussa ja naama luonnontilassa. Kun minusta tulee joskus äiti, aion laittaa itseni nätiksi joka päivä. On siistit vaatteet ja meikit viimisenpäälle. Nyt sanon teiniminälle vain että Mietippä uudelleen…..

Häähulinaa

Jos nyt saisi blogin herätettyä jälleen henkiin. Hiljaista on ollut ja se on johtunut pitkälti hääjuhlien järjestelyjen ja poikien hoidon aiheuttamista kiireistä. 

Mentiin naimisiin reilu vuosi sitten, mutta pallomahana en sillon jaksanut merkkipäivää juurikaan juhlistaa. Päätimme juhlia häitämme myöhemmin. Nyt oli siis aika juhlia ja saada avioliitollemme siunaus.

Juhla oli erittäin onnistunut, rento, mukava ja hauska. Toivon, että myös kaikki ystävät ja sukulaiset viihtyivät. Voisin kirjoittaa pitkän jutun häiden järjestämisestä, mutta pidän tämän kerrankin lyhyenä ja jätän moiset väliin. Lyhyesti sanottuna hommaa riitti ja viimehetken muutoksiakin tuli, mutta kaikki saatiin hoidettua ja juhlat juhlittua. Olisin varmasti nauttinut tuosta kaikesta askartelusta ja järkkäilystä paljon enemmän, jos aikaa touhuta olisi ollut enemmän. Kaikki poikien päiväuniajat ja monet illat käytin monenmoiseen hääpuuhaan, mutta pakko sanoa, että oli se kaiken arvoista. Uskon, toivon ja luotan siihen, että häitä juhlitaan vain kerran elämässä ja siksi niitä myös pitää ja saa juhlia kunnolla!

Häihin uppoaa myös yllättävän paljon rahaa. Meistä kumpikaan ei ole luksusta vaativa ihminen.. tai miten luksuksen nyt kukakin määrittelee. Tarkoitan, ettei kummallakaan ollut mitään kovin suuria vaatimuksia juhlan suhteen. Tärkeintä oli saada tärkeät ihmiset juhlimaan kanssamme jonnekkin mukavaan paikkaan. Ihmiset tekee juhlan, ei koristukset ynnä muut. Kuitenkin sitä rahaa vain menee.. on ruokaa, juomaa, kukkasia, koristeita... lista tuntui loputtomalta. Meidän talouden ylläpitämiseksi ei voitu järjestää mitään valtavan isoja häitä. Vieraslistan tekeminen olikin ehkäpä se haastavin juttu koko juhlassa. Ketkä kutsutaan ja ketkä joudutaan jättää kutsumatta. Toivon, ettei kukaan loukkaantunut jos ei kutsua häihimme saanut. Meidänkin on pakko elää vielä juhlien jäkeenkin.

Tässä joitakin askarteluja. Kutsuja tehtiin yhdessä miehen siskon ja minun äidin kanssa. Koneella värkkäilin kutsun sisäosan, ohjelma ja menukylttien tekstit sekä paikkamerkkeihin jokaiselle omanlaisen "kuvion". Meillä oli juhlassa melko paljon kierrätysmateriaalia. Paikkamerkit tein pilttipurkkien kansista. Lakkasin korkin sisäpintaan tulostetut nimilaput. Jokaisella luki nimen lisäksi häntä itseään kuvaava adjektiivi, joka alkoi nimen alkukirjaimella. Pöydissä ei hääkarkkeja ollut, sen asian ajoi nämä paikkamerkit, jotka toimivat samalla myös magneetteina. Pöytiin tuli koristeiksi myös erikokoisia pilttipurkkeja kynttilälyhtyinä, sekä isompia kierrätyslasipurkkeja kukille.

Vasemmalla yläkulmassa näkyy nuo koristellut pilttipurkit ja isompi lasipurkki. Lasipurkin pohjalle laitettiin valkoisia kiviä ja veteen kellumaan germiini. Menu/Ohjelmalaput tulivat pystyyn koivuhalkoihin, joita mun isä meille sahaili.

Häälahja pyydettiin rahana... Se on jotenkin hirveän vaikea pyytää ihmisiltä rahaa, tulee olo, että kerjää. Tärkeintä meille oli saada ihmiset paikalle, se oli paras lahja ikinä. Sen vaan tietää, että ihmiset haluavat muistaa jotenkin (itse ainakin aina haluan). Ei kuitenkaan haluttu, että meille tuodaan lahjaksi tavaraa, sitä on jo aivan riittävästi. Ja koska halutaan päästä yhdessä matkustamaan, tulee raha tarpeeseen. Kaikki lahjarahat säästetään siis yhteiseen matkaan. Matkalle ei päästä nyt heti miehen lomien vuoksi ja pakko myöntää, että ehkä sinne häämatkalle on kiva mennä ihan kahdestaan. Odotellaan vielä hetki, että pojat kasvaa ja voidaan jättää hoitoon useammaksi päiväksi peräkkäin. Ei siis huolta juhlakansa, lahjanne käytetään siihen mitä ollaan toivottu. Varmasti matkasta tulee tännekkin juttua kunhan sinne ensin selviydytään.

Iso kiitos kaikille, jotka olivat tekemässä päivästämme ikimuistoisen, se oli meille erittäin tärkeää. Olette rakkaita.

Mitä tarkoittaa lapsentahtinen - ja vapaa kasvatus?

Olen tässä pohtinut näiden kahden kasvatusmetodin eroja ja sitä, mitä ne ihan oikeasti tarkoittavat.  Olen huomannut, että ihmisten käsitykset poikkeavat toisistaan joskus melko hurjasti. 

Se, että kirjoitan tähän omia mielipiteitäni, ei tarkoita sitä, että toisenlainen kasvatus olisi väärä. Mun mielestä jokainen kasvattaa lapsensa parhaaksi näkemällään tavalla, eikä ole mun asia puuttua, ellei siitä aiheudu vaaraa lapselle tai jollekkin muulle. Me ihmisetkin ollaan erilaisia, joten ei meitä voi ihan samalla tavalla kasvattaakkaan. On herkkiä, vilkkaita, rauhallisia, kovapäisiä, ujoja, sosiaalisia ja ties minkälaisia ihmisiä. Uskon, että ujo herkkä lapsi tarvitsee erillaista kasvatusta kuin esimerkiksi vilkas uhmakas lapsi. Tärkeintä, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja saa hyvän pohjan elääkseen tässä yhteiskunnassa.

Miten itse käsitän lapsentahtisen kasvatuksen

Lapsi saa ikätasonsa mukaista ohjausta ja virikkeitä. Eli uusia asioita opetellaan kun lapsi on ikänsä ja erityisesti kehitystasonsa mukaan niihin valmis. Ei kaikkea nyt ja heti. Näkyy ihan kaikissa arjen askareissa. Esim syöminen. Pelkällä maidollahan kaikki alkuun pääsee, mutta vähitellen kun maito ei enään pelkästään ravinnoksi riitä, totutellaan uusiin makuihin, ihan vähän kerrallaan. Päivän ja yön erottaminen toisistaan, yhdessä leikittävät leikit, niin kehittävät kuin ei niin tarkoituksen mukaiset (tarkoitan tällä, että lapsi kehittyy varmasti leikkiessään aina, mutta joskus leikin tarkoitus voi olla myös vähitellen kehittää lapsen taitoja, motorisia, kielellisiä, vuorovaikutus, oikea ja väärä yms.) Tällaisia kehittäviä leikkejä tulee leikittyä ihan huomaamattakin varmasti jokaisella vanhemmalla lastensa kanssa.

Miten olen huomannut joidenkin muiden käsittävän lapsentahtisen kasvatuksen

Lapsi saa kaiken silloin kun hän itse haluaa. Lapsi luo näin oman rytminsä ja kaikki muut toimivat lapsen halujen ja mielialojen mukaan

Mitä minulle vastattiin kun kyselin näistä neuvolassa

Meillä on ihana neuvolatäti ja höpistään millon mistäkin. Nämä kasvatusasiat tulivat puheeksi tänään poikien 10kk neuvolakäynnillä. Olin käsittänyt ihan oikein tämän lapsentahtisen kasvatuksen. Kuulemma tuo sana on saanut todella monia eri merkityksiä, koska liian harvoin näitä termejä kunnolla avataan. Jokainen luo oman mielikuvansa.

Miten itse näen vapaankasvatuksen

Mulle itselleni tuo termi on hirviö. En oikein edes ymmärrä sitä. Olen saanut käsityksen, että lapsi saa tehdä mitä vaan, elää niinkuin pellossa ja oppia asiat ilman vanhempien ohjausta. Toivon, että olen tässä täysin väärässä. Jos ajatellaan sitä kassajonossa tapahtunutta piimäepisodia, joka pyöri netissä ainakin jossainvaiheessa, se kuvastaa käsitystäni vapaastakasvatuksesta. Se meni suunnilleen näin: Lapsi tönii edessä olevaa miestä ostoskärryillä. Äiti ei tähän puutu millään tavalla, joten tönitty mies sanoo asiasta. Äiti tuumaa, että me toteutamme vapaata kasvatusta. Kun ostoskärryillä töniminen ei lopu vaikka mies oli asiasta sanonut useaan otteeseen lapsellekkin. Avaa mies piimäpurkin, kaataa piimän lapsen äidin päähän ja toteaa, minäkin olen saanut vapaan kasvatuksen. 

Työskentelen lasten parissa ja olen työssäni saanut myös toimia näiden vapaankasvatusten hedelmien kanssa. En halua, enkä voisikaan tänne kirjoitella kenenkään hoitolapseni tai heidän perheiden asioista. Voi olla, että monikin mun hoitolapsi on saanut vapaankasvatuksen ja lapsella menee ryhmässä todella hyvin tai onkin ehkä jopa se kiltein lapsi, ei voi tietää, mutta joukkoon mahtuu niitäkin joista sen huomaa. Seuraava tarina ei ole tosi, mutta kirjoitan sen siksi, että vastaavanlaisissa keskusteluissa olen ollut. Tämä ei ole tarkoitettu loukkaamaan ketään.

Esimerkki tilanteesta jossa selviää perheen tukevan vapaata kasvatusta:

Ensimmäistä luokkaa käyvä lapsi saapuu kerholle, säntää ohjaajan luokse silmät loistaen. 

Ohjaaja: Sullahan on tainnut olla tosi hyvä päivä kun olet noin iloinen?

Lapsi: Joo, arvaa mitä!!! mä sain näin paljon karkkia (kaivaa takintaskustaan kasan tikkareita)

Ohjaaja: OHO!!! Mistä sä tikkareita olet saanut, oliko jollain synttärit?

Lapsi: Kävin kaupassa

Ohjaaja: Millon sä kävit siellä kaupassa? Muistathan, että koulusta tullaan suoraan kerhoon?

Lapsi: No kävin tossa matkalla, ei mun vanhemmat ole koskaan sanoneet etten saa mennä kauppaan matkalla.

Ohjaaja: No voidaan vielä sun vanhemmille sanoa, että kerhomatkalla ei mennä kauppaan, koska me ohjaajat huolestutaan jos lapset ei tule tiettyyn kellon aikaan mennessä…. ja eihän koulussakaan saa pitää rahaa mukana.

Lapsi: Ei mulla ollutkaan rahaa.

Ohjaaja: No kuka noi tikkarit sulle osti?

Lapsi: Ei kukaan… mä vaan laitoin ne taskuun ja lähdin.

Tästä seurasi pitkä keskustelu siitä ettei varastaminen ole oikein ja että meidän pitää mennä palauttamaan ne tikkarit. Lapsi oli sitä mieltä, ettei hänen vanhempiaan haittaa että hän otti tikkarit.

Äiti saapuu hakemaan lastaan, istutaan alas ja jutellaan aiemmin tapahtuneesta. 

Ohjaaja: Lapsesi mielestä teitä vanhempia varastaminen ei haittaa, mutta minä sanoin että kyllä se varmasti haittaa

Äiti: Joo, koskaan ei saa varastaa, ei keneltäkään.

Lapsi: Mutta äiti, ette te ole koskaan sanoneet mulle ettei saa tai että se olisi väärin (lapsi itkee) ette edes sillon kun otin sen yhden kaverin lelun kotiin.

Äiti: Ei niin kun haluttiin, että saat kasvaa ja oppia vapaasti.

Tästä keskustelu jatkuu, mutta ohjaaja ymmärtää lasta nyt paljon paremmin. Myös sen miksi kyseisellä lapsella on ollut vaikeaa sopeutua ryhmään ja miksi niitä puhutteluja on monesti useaan kertaan päivässä milloin mistäkin (joskin puhuttelu on ehkä vähän värä sana, enemmänkin keskustelu siitä mikä meni pieleen. Mun tarkotus ei ole pitää mitään aikuisen yksinpuhelua/saarnaa, vaan puhua lapsen kanssa asiat niin, että lapsi saa ensin itse kertoa mitä tapahtui, mikä siihen johti, miksi se herätti minkäkinlaisia tunteita. Yleensä lapsi jo itse ymmärtää mikä meni pieleen ja se onkin se keskustelun tavoite. Itse kerron miltä se minusta tuntuu ja ehkä siltä mahdolliselta toiselta osapuolelta. Yhdessä voidaan sitten miettiä miten seuraavaksi toimitaan ja miten jatkossa vastaavassa tilanteessa yritetään toimia) .

Jos vapaa kasvatus menee niin överiksi, että lapsi ei vielä kouluikään mennessä tiedä perus juttuja siitä mitä saa ja mitä ei saa tehdä, on se lasta kohtaan mun mielestä TODELLA VÄÄRIN. Lapsi tekee jotain väärää edes tietämättä mitä tekee. Eli toisinsanoen yhteiskunta kasvattaa lapsen, ei omat vanhemmat. 

Tämäkin käsitys vaihtelee varmasti paljon ihmisten välillä. Jotenkin ajatus siitä, että omat vanhemmat eivät olisi olleet moksiskaan kun saavuin teininä kotiin ympäripäissäni, on mulle karmiva. Joo, olishan se sillon ollut kiva kun olis päässyt ihan kaikesta ilman sanomisia, jos ei olis ollut rajoja. Mutta jälkeenpäin sen ymmärsi, että mun vanhemmat ovat asettaneet mulle rajat rakkauttaan, koska eivät halunneet että satutan itseni (en nyt puhu mistään pienistä ruhjeista). Ja kyllä, vaikka mulle asetettiin rajat, opin monet asiat kantapään kautta. Silti tuntuu hyvältä, että kyllähän mua oltiin varoitettu.. eli ihan hyvin olis vanhemmat voineet useaan otteeseen sanoa ”Mitä mä sanoin, olis kannattanut kuunnella” Jos lapsi on saanut kasvaa liian vapaasti, tulee ongelmia todennäköisesti viimeistään siinä vaiheessa kun lapsi menee hoitoon tai kouluun (olen työni kautta huomannut). Lapsiryhmässä on sännöt, joita on noudatettava, siellä onkin yhtäkkiä ne rajat joita ei ennen ole ollut ja ne ovat ihan jokaiselle lapselle samat. Ei se vaan toimi jos jokainen tekee isossa ryhmässä ihan mitä tahtoo milloin tahtoo.

Se mitä termi vapaakasvatus oikeasti pitää sisällään en tiedä. Jos joku sanoo minulle antavansa lapselleen vapaan kasvatuksen, en mä sitä tuomitse, mutta kysyn mitä näille vanhemmille vapaa kasvatus käytännössä tarkoittaa.

MLL:n sivuilta löytyi paljon kasvatukseen liittyvää. Linkistä löytyy myös juttua tuosta vapaasta kasvatuksesta ja lyhyesti tiivistettynä lapsi saa tehdä mitä haluaa, milloin haluaa. Vapaa kasvatus näyttäytyy lapsen silmiin usein vanhempien välinpitämättömyytenä. Lapsi joutuu tekemään liian isoja päätöksiä ilman vanhemman tukea. 

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/vanhemmuus_ja_kasvatus/kasvatuksen_tapoja/

Miten haluan kasvattaa omat lapseni

Aika pitkälti mun kasvatus”ihanne” tulee kotoa, siitä miten minut on kasvatettu. En kuitenkaan sano, että kasvatan lapseni samoin. Toivon, että teen sen vielä paremmin. Se onnistunko vai en, sitä ei voi kukaan vielä tietää. Se perus ajatus mulla on rajat ja rakkaus. Tuossa järjestyksessä kirjoitin, koska itse näen noiden olevan yksi ja sama asia. Luon rajat, koska rakastan. Rajat ovat mulle rakkauden tuotos. Toki voin rakastaa vaikka en rajoja asettaisikaan, mutta suojellakseni lapsiani ne easetan. Ainakin lapseni tietävät missä se raja kulkee. Ylityksiä tulee varmasti, mutta niistä toivottavasti eniten myös oppii. Liikaakaan ei voi suojella, mutta aina voi varoittaa ja kieltää, vaikka lapsi sen tekisi kuitenkin. Rakkauden näytän muutenkin kuin rajojen asettamisena. Nyt sylittelemällä, suukottelemalla, hoivaamalla, leikkimällä, sanomalla, että rakastan jne. Kun lapset kasvaa löydetään uusia tapoja. En mä usko että 15-vuotiaana pojat enään kauheesti innostuvat jos nappaan syliin, rutistan ja suukotan, tai eihän sitä koskaan tiedä.

Jos meidän pojista tulee yhtään sellaisia kuin me vanhemmat ollaan oltu, tarvitsevat he todellakin ne rajat. Ja jos jokin on EI, niin sitten se on EI. Olen sitä mieltä, että lipsua ei saa. Meidän vanhempien on vedettävä yhtä köyttä. Samat säännöt niin isän kuin äidinkin kanssa. Osaan olla tiukka, mutta myös valtava pehmo. Täytyy vaan osata olla molempia sopivassa suhteessa. On hyvä, että olen nähnyt työni kautta paljon erilaisia perheitä  ja työtovereita, joilta olen voinut oppia ja poimia itselleni hyväksi havaitsemiani keinoja ja tapoja. En mä mikään super kasvattaja ole, mutta opin kokoajan.

Haluan opettaa pojilleni erityisesti toisten ihmisten, sekä itsensä kunnioittamisen ja hyvät käytöstavat. Nuo ovat minusta asioita jotka kantavat elämässä jo pitkälle. Toivon, että omalla toiminnallani vahvistan lasteni fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia ja luon heille hyvän itseluottamuksen. Itseluottamus on toki asia, joka muuttuu ja kasvaa vuosien mittaan, mutta siihen voi vaikuttaa yllättävän pienillä asioilla. Se miten ajattelen kasvatuksen toteuttavani, on juttu ihan erikseen. Jos mä tähän alan kaikki keinot listaamaan, tulis tästä paksu kirja, ei blogipostaus.

Hauan myös osallistaa lapsia mahdollisimman paljon. Olen itse ”joutunut” kotona tekemään niitä ei niin kivoja kotitöitä, mutta hyvä sekin. Osallistumalla tein osuuteni perheen eteen ja sain siitä myös viikkorahaa, jonka käytin mihin halusin. Pitkään (varmaan vuoden) säästin viikkorahoja saadakseni ensimmäisen kännykkäni. Opin, että raha ei kasva puussa, sen eteen on tehtävä työtä. Ja saadakseen elämässään yleensäkkin haluamiaan asioita on niiden eteen tehtävä työtä. En ole syntynyt kultalusikka suussa eikä ole meidän pojatkaan ja hyvä niin. Koen itse saaneeni hyvän pohjan elämälle kotikasvatuksesta. On toki asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin ja jotka itse haluan tehdä toisin, mutta ainakaan musta ei kasvanut uusavutonta prinsessaa, joka ei käsiään likaa, joka ei osaa laittaa ruokaa ja juoksee häntäkoipienvälissä kotiin kun ne rahat jotenkin kummasti vaan loppu. Ei pahalla kenellekkään.

Toki nyt ollaan omien lasten kanssa vasta alkumetreillä ja monikin asia voi vielä muuttua. Kasvatan lapsia lapsentahtisesti, eli tietenkään vielä ei olla lähelläkään noita juttuja mistä äsken kirjoitin. Kuitenkin pojat näkevät päivittäin kotiaskareita, juttuja joita teen. Kerron pojille aina mitä teen ja miksi, vaikka eivät sitä vielä ymmärräkkään, mutta jossain vaiheessa kyllä. Toki esim. pyykkien viikkaaminen yksin, olisi huomattavasti opeampaa, mutta samalla kun teen kotitöitä voin myös olla lasten kanssa ja leikkiä, vaikka sitten niillä pyykeillä. Sana EI on tullut mukaan kuvioihin kun pojat ovat alkaneet liikkumaan ja kiinnostumaan aivan kaikesta. Meillä ei siis varota kyseistä kieltoa. Ei mun tarkotus ole sitä viljellä hyödyttömäksi, mutta itse en koe tarpeelliseksi jättää sitä kokonaan pois. Asiat voi sanoa roisinkin esim. Ei saa juosta sisällä, voisikin olla sisällä liikutaan kävellen. Sekin on vahvistuva menetelmä kasvatuksessa, EI- sanan pois jättäminen.  Tarkoitus kai on vain vähentää sitä, mutta jotkut käsittävät ettei lapselle saa sanoa ollenkaan EI. 

Tutkia meillä saa ihan vapaasti kunhan se ei ole vaarallista. On asioita jotka ovat EI, esim. pistorasiat, sähköjohdot ja kaukosäätimet, tietokoneet ja kännykät (vaikka eivät olekkaan vaarallisia nuo kolme viimeistä). Myös leluista syntyviin riitoihin puututaan. Jos toisen kädestä vie lelun syntyy kamala huuto. Puutun tilanteeseen silloin kun huomaan ettei toinen usko kun toinen kieltää. Kun tätä on toistettu moneen otteeseen ”Ei saa ottaa toisen kädestä” on se vähän vähentynytkin jo. Ja pojat ovat kumpikin oppineet myös puollustamaan itseään kun ovat ymmärtäneet että se ei ihan oikeasti ole OK vaan mennä ja repiä lelua toisen kä kädestä. 

Elämä tulee olemaan täynnä iloa, surua ja vaikka mitä. Toivon että valmistan lapseni mahdollisimman hyvin tulevaan. Pettymyksiltä ei välty kukaan, joten ei niiltä tarvitse suojella lastakaan. Ensin toki pettymykset tulevat pienemmässä mittakaavassa, jotta niitäkin oppii vähitellen käsittelemään.

Uskon, että suurin osa kasvattaa lapsensa poimien tapoja ns. eri menetelmistä, käyttäen maalaisjärkeä, mutta löytyy niitäkin, joilla jonkun metodin noudattaminen menee ihan överiksi tai sitten se tulkitaan vaan jotenkin kummallisesti. Kukin kuitenkin tavallaan oman lapsensa parasta ajatellen.

Itse sanoisin rajat ja rakkaus kunniaan! Ottakaa vanhemmat vastuu omien lastenne kasvatuksesta ja muistakaa, että ne ihmiset, jotka työskentelevät lastenne parissa tukevat teitä teidän kasvatustyössänne. Mitä avoimempia olette lastenne hoitajille, sitä helpompi hoitajien on toimia ns. oikein lapsesi kanssa sekä ymmärtää lasta.(en tarkoita, että teidän tulee avata koko elämänne, mutta jos perheessä on esim. jonkinsortin kriisi, olisi hoitajien hyvä asiasta tietää voidakseen tukea lasta parhaansa mukaan ja miksi ei perhettäkin.)

Musta olis tosi kiva lukea miten ihmiset jotka kokevat antavansa lapselleen vapaankasvatuksen sen toteuttavat ja miksi juuri vapaakasvatus. Toivoisin saavani jonkun ymmärryksen ja selkyyden itselleni tästä asiasta, koska uskon, että on ihmisiä, jotka ihan oikeasti toteuttaa vapaatakasvatusta järkevästi. Jotenkin en haluaisi uskoa, että kaikille vapaa kasvatus merkitsee sitä mitä luin tuolta MLL:n sivuilta

Osoitteen muutos

Keijutarinat blogin sisältö on siirtynyt tähän osoitteeseen, mutta keijutarinat jatkaa ainakin toistaiseksi painottuen enemmänkin tuohon valokuvaus ja taide puoleen johon se on alunperin luotu (kunhan vaan järjestän aikaa tuolle keijukaisen luovuudelle).

Kaikki  kaksospoikien elämään ja minun kokemuksiin äitinä olosta siirtyy tähän blogiin. Vanhat tekstit olen siirtänyt myös. Toivon, että tämä ratkaisu helpottaisi ja selkeyttäisi blogia kun kaikkea mahdollista ei ole tungettu samaan paikkaan monille eri välilehdille.

Poikasten kanssa Mallorcalla!

4.6.2015 20.56

Hokkuspokkus!Mun tiivistelmästä ei taaskaan tullut tiivis! Siispä jaottelin tätä vähän osioihin. Helpompi skipata jos joku juttu ei kiinnosta. Ja ainahan voi katsoa pelkät kuvat :D

Miksi ihmeessä Mallorca?

Talven kylmässä ja pimeässä iski jälleen kaipuu lämpimään.. Syytä vaan sitä pimeää ja kylmää ympäri vuoden kestävästä matkakuumeilusta. Mutta menihän tuo viime kesäkin ihan täysin ohi maatessa kotona ilmalämpöpumpun viilennyksen alla, joten matka on täten enemmän kuin oikeutettu.  Ajateltiin, että josko sitä sitten vaikka keväällä lähtisi reissuun kun pojatkin ovat kasvaneet pikkuisen. Katseltiin matkoja yrittäen löytää mahdollisimman halpa matka. Onhan tässä tätä rahanmenoa kun perhe on kasvanut ja yhdet hääjuhlatkin tuntuvat nälkäisiltä, ainakin rahaa tykkää niellä kummasti moinen ilonpito.

Kreikka ja Kroatia olivat mielessä, mutta Espanjan matkojakin tiirailtiin…. Ei hyi kamala, ei me voida Espanjaan mennä!!!! Siellähän on kylmä keväällä tämmöiselle vilukissalle. Mitä tossa ennen meidän matkaa mantereella oli lähes 40 plus astetta. Mutta siis hinnan puolesta päädyttiin varaamaan matka Mallorcalle.

Mallorca… minulle tuttu saari lapsuudessa seuratusta suosikki ohjelmasta nimeltä napakymppi ja olihan putouksessakin Mr. Mallorca…. Voi hyvää päivää! mikäköhän sketsi tästäkin reissusta tulee, ajattelin. Turistirysä, kesällä Brittinuorten biletyspaikka…. hmn.. no, mitään suuria odotuksia ei ainakaan ollut. Joskin odotin kyllä innolla matkaa, pääsee pois kotiympyröistä, jonnekkin lämpimään. Pitäisköhän kaikkien pukeutua havajipaitoihin, ihan vaan ettei kukaan huomaa meidän olevan turisteja. Vaaleat hiukset ja kalpea iho ei todista vielä mitään!

Reissuseurakin vaihtui useaan otteeseen, mutta lopulta minun, mieheni ja poikien mukaan lähti mun vanhemmat ja melkein kokonimikaimani, mieheni sisko. Oltiin tosi tyytyväisiä, että mukana oli muitakin.. ensimmäinen matka poikasten kanssa ja apukäsiä tullaan todennäköisesti tarvitsemaan.

Lentokenttä ja kaksi sylivauvaa

Vihdoin päästiin metkaan. Lentokentällä seistiin laukkumeren keskellä, pakkailtiin lastenrattaita jätesäkkiin ja vrmistettiin paketti rullalla jesaria. Poikaset kiersivät sylistä syliin kunkin käsi ja selkälihasten voinnin mukaan.. Turvatarkastukseen pääsimme onneksi perheportista, ei tarvinnut sylivauvojen kanssa kiemurrella jonossa. Turvatarkastuksen jälkeen seuraava kysymys olikin, mistä täältä saa rattaita. Nähtiin yhdellä naisella kahdet lasterattaat, joista saatiin toiset. Ne oli meidän pojille vielä aivan liian isot, siispä keksittiin parempi ratkaisu ja se ratkaisu näyttää tältä.

Aiemmin lentokentällä vietettävä aika on tuntunut jokseenkin pitkältä. Nyt poikien kanssa aikaa olisi saanut olla jopa enemmän. Siinä kun syötät iltapalaa, vaihdat vaippaa jne. kuluu aika hurjaa vauhtia. Koneessa oltiin siis pikapikaa.

Mitä tapahtuu poikasille lentokoneessa

Lentokoneessa ei saatu vierekkäisiä paikkoja, koska kahta sylilasta ei happinaamareiden lukumäärän vuoksi voida sijoittaa samalle riville. Alkuun vähän harmitti, mutta lento meni niin hienosti ja joutuisasti, että mitäpä tuosta. Lennolla annettiin maitoa nousussa ja laskussa, eikä mitään kätinöitä saatika itkuraivareita tarvinnut yhdenkään kanssamatkustajan meidän osalta kuunnella. Pojat olivat koneessa lähinnä vain innoissaan kaikesta uudesta ja etenkin ihmisten määrästä. Oskarille löytyi koneesta monta kaunista blondia.

On se muuten jännä, että tuolla lennolla oli kaikki lapsiperheet sijoitettu koneen perään. Saivat sitten muut matkustaa rauhassa siellä edessä. Joskin meidän pojat vierailivat sielläkin lirkuttelemassa.

Perillä, vauhdilla nukkumaan!

Perille saavuttiin myöhään illalla, mutta ihmeen hyvin pojat jaksoivat valvoa melkein hotellille saakka. Mallorcan lentokentästä on pakko mainita sen verran, että se on aivan törkeen kokonen loota!!!!  Ajatellen, ettei Mallorca ole mikään ihan hirveän iso saari, en osannut odottaa moista kenttää. Vaikka toisaalta, onhan saari todellakin turistien suosiossa. Välimatkat kentällä oli melkosen pitkiä… no oli siellä joka väliin ihmisille suunniteltuja liukuhihnoja jos ei jalka jaksa liikkua toisen eteen. 

Aamulla nukuttiinkin normaalia pidempään, eikä ihme kun nukkumaan menokin viivästyi MONELLA tunnilla.

Hotelli Viva Palmanova

Niin kuin nimestä voi päätellä sijaitsi majapaikkamme Palmanovan alueella. Meidän hotelli oli hieno ja miltei täydellinen lapsiperheille. Isot hienot allasalueet, mielettömän kattava aamiainen ja mitäköhän kaikkea. Muusta en osaa sanoa, emme kokeneen tarpeelliseksi ottaa all inclusivea kun lapset ovat vielä niin pieniä. Käydään mielummin ulkona syömässä. Kun sanon miltei täydellinen tarkoitan, että ihan muutama pieni epäkohtakin löytyi. Hotellihuoneen kova ja kylmä kivilattia ei ollut ehkäpä se suotuisin mönkimisalusta vauvoille, mutta onneksi huoneessa ei juurikaan aikaamme vietetty. Toinen miinus oli allasalueella sijaitsevan vauvojen altaan todella kylmä vesi, ei siinä uskaltanut vauvoja uittaa, auringossahan noiden altaiden vissiin annetaan lämmetä, joten kai pitäisi valittaa auringolle kun ei lämmittänyt kyllin nopeasti siihen aikaan vuodesta… mutta siinäpä ne miinukset. Oikein tyytyväisiä oltiin hotelliin.

Hotellin allas-alue illala sulkemisen jälkeen. Lapsille oli kolme allasta ja aikuisille kaksi. 
Toinen altaista oli K18-alueella

Palmanova

Palmanovan alue, kuten myös ympäröivät alueet ovat täynnä hotelleja. Turisteja varten rakennettuja alueita, jossa ei paikallista elämää oikeastaan näe… turisteja näkee senkin edestä!  Tuolla se ei kuitenkaan edes saanut mua ahdistumaan. Siistiä mukavaa aluetta. Toki ei se samalla tavalla ollut kaunista kuin esim. Kreikan rantakaupungit vanhoine kivirakennuksineen ja sinivalkoisine taloineen, mutta nättiä kuitenkin. Olin positiivisesti yllättynyt het kun astuimme ulos hotellistamme. Rannat olivat täynnä kahviloita ja ravintoloita, valtaosa todennäköisesti ulkolaisten (muiden kuin Espanjalaisten) pitämiä. Tämä osoittautui positiiviseksi asiaksi sillä lähes jokaisesta Espanjalaisesta ravintolasta jossa käytiin, saatiin melko mitäänsanomatonta ruokaa.. eli ruokaa mikä valmistuu hetkessä vaikkapa sitten mikrossa… ja palvelu.. no se oli tylyä. Olen tottunut aiemmilla ukomaanmatkoillani saamaan todella ystävällistä palvelua, iloista ja hyvää kohtelua… En sitten tiedä oliko Mallorcalla asuvat Espanjalaiset jotenkin kyrsiintyneet turisteihin, ovatko vaan liian samanlaisia kuin me Suomalaiset vai mikä mätti. Tämä tyly meininki Espanjalaisten osalta koskee siis muitakin paikkoja joissa käytiin, ei pelkästään Palmanovan lähialueita. Muunmaalisten ravintoloista sai huomattavan paljon parempaa ruokaa ja palvelua. Palmanovan rannan päädyssä sijitsevasta Zen ravintolasta saatiin parhaat ruuat ja tunnelmastakin livemusiikin kera annan kymmenen pistettä. Siellä kannattaa ehdottomasti käydä syömässä jos lähistöllä satuu liikkumaan.   Se kyllä pitää paikkansa, että Espanjalaiset suhtautuu lapsiin super positiivisesti. Sitä en tiedä saatiinko varsinaiseti erilaista huomiota siellä kuin Suomessa, kun kaksoset saavat kyllä täälläkin valtavasti huomiota, mutta ainakin leikkipuistojen määrästä voi jo kertoa lasten olevan hyvin tärkeässä asemassa. Palmanova sopiikin todella hyvin lapsiperheille ainakin keväisin. Magaluf, joka sijaitsee Palmanovan vieressä on kesäisin nuorison bilepaikka, joten en sitten tiedä millaista meno tuolla on kesäisin.

Meidän lähirantaa

Ennen matkaa opelin rattaisiin verhot joissa UV-suoja ja kestää myös pienet vesisateet.
Helpotti kummasti päiväunien nukkumista

Vuokrataanko auto?

Meillä on ollut tapana vuokrata lomalla auto. Autolla pääsee liikkumaan vapaammin ja näkee lomapaikkaansa laajemmin. Vuoristoissa on aina hienoja maisemia ja sinne oli hinku tälläkin matkalla päästä. Jälkiviisaana on hyvä todeta, että jos matkustat isommalla porukalla jossa mukana turvaistuimia tarvitsevia lapsia, varaa auto jo ennen matkaa. Meille kävi niin, ettei yhtään riittävän isoa autoa ollut vapaana. Varattiin me kuitenkin auto yhdeksi päiväksi, jolloin mun vanhemmat lupasivat viettää aikaansa poikien kanssa. Päästiin hieman hengähtämään kolmistaan. Tuosta autoreissusta enemmän vähän myöhemmin.

Matkatoimiston retkelle lasten kanssa

Päädyttiin valitsemaan yksi opastettu retki, jonka sisältöön kuului matka La Sierra Tramuntanan vuoriston laaksossa, 400 m merenpinnan yläpuolella sijaitsevaan Valldemossan vuoristokylään sekä Puerto de Sollérin pienvenesatamaan. Matka taittui Mallorcan yhden kuuluisinta kiemurtelevaa vuoristotietä pitkin. Satamasta matka jatkui vanhalla raitiovaunulla ja satavuotta vanhalla junalla.

Ennen retken varausta varmistimme oppaalta retken olevan mahdollinen kahden vauvan kanssa. Ja kyllähän se oli. Rattaat saa kuljetettua bussissa ja muutenkin päästään liikkumaan. Retkellä toki näki ja kuuli historiaa, mutta toisten en moiselle lähde… varataan vaan jatkossa se auto.

Valmisretkellä kun on tietenkin aikataulu, joka tälläkertaa oli hyvinkin tiukka. Siihen aikatauluun yrität sitten yhdistää poikien aikataulun, joka myöskin etenkin syömisten osalta on hyvinkin tarkka. Onnistuttiin kyllä, mutta oli se vähän stressaavaa… Ja kun sitten satamassa saimme kuulla, että rattaat on jätettävä bussiin, koska eivät mahdu ratikkaan eivätkä junaan niin oivoi… Ei siinä, että tarvitsee kantaa kahta lasta ympäri satamakatuja, mutta se tavaran paljous mikä tarvitsee ottaa pojille mukaan kokopäivän retkelle ei olekkaan ihan mikään kevyt kannettava siihen lisäksi. No hengissä selvittiin ja paikkoja nähtiin. Olisin vain halunnut tutustua näihin kauniisiin paikkoihin ajan kanssa ilman hoppua. Ja voi sitä ketutuksen määrää kun illalla hotellilla tekis mieli itkua vääntää kipeän selän kanssa. Mulla on muutenkin huono selkä, joka kipuilee ilman kanniskeluakin niin oli sitten illalla vähän enemmän kipeä (olihan meitä kantajia siis muitakin, että en mä todellakaan yksin joutunut kanniskelemaan). Onneks oli pakattu särkylääkkeitä mukaan. En siis suosittele lasten kanssa, ainakaan kovin pienten sellaisten, valmisretkiä, mutta tulipahan tämäkin kokeiltua.

Valdemossa

Sollérin pienvenesatama

100-vuotiaassa junassa

100-vuotta vanhassa junassa

Omatoimipuuhastelua ilman autoa

Mietiskelin missä sitä voisi käydä poikien kanssa. Palmassa olisi ollut vaikka ja mitä kulttuuri juttuja, mutta jotenkin oli sellanen fiilis, että katedraali, liinoitukset tai muut vastaavat paikat ei välttämättä sovellu rattaille, etenkään tuplaleveälle hyökkäyspanssarille. Huomasin eläintarhan, jonne pääsisi kätevästi bussilla… Selvisi vaan, että bussit eivät välttämättä ota rattaita kyytiin. Voin vain kiittää Suomen julkista liikennettä. Pieniä epäkohtia toki on, mutta ihan suht hyvin olen päässyt liikkumaan ja vieläpä ilmaiseksi. Sen kun vaan työnnät rattaat kulkuneuvoon (paitsi ei vanhoihin juniin). Espanjassa lasta ei saa turvallisuussyistä pitää matkan aikana rattaissa vaan lapsen on oltava sylissä. Rattaat on taiteltava kasaan ja sijoitettava niille tarkoitettuun paikkan. Jos meillä täällä Suomessa olisi samanmoinen systeemi niin enhän mä liikkuis minnekkään minne ei kävelemällä jaksa. Olis melko koominen näky kun yrität kaksi lasta kainalossa laittaa rattaita kasaan ja kantaa ne sitten vielä oikeaan paikkaan. Jos joskus onnistut pääsemään jonnekkin istumaan, on sulla kaksi rimpuilevaa huutavaa poikaa sylissä. Nautinnollista matkaa!

Otettiin taxi.. kätevästi pääsi eläintarhaan eikä sen kalliimmaksi tullut kuin bussikaan. Eläintarha painottui merieläimiin. Oli delfiini- ja merileijonashow. Kaloja, liskoja, sammakoita, käärmeitä… muutama kilpikonna, hylkeitä ja mitäköhän vielä. Papukaijaesitystäkin käytiin katsomassa ja lintutalossa sai ihailla lintuja ilman välissäolevia verkkoseiniä. Tosin olihan siellä sitten vaarana saada erinäisiä ulosteita niskaansa (ei saatu). Eläintarha oli kivan pieni, tuli  nähtyä kaikki, eikä tarvinnut miettiä missä on tai ei ole käynyt. Oli mukava viettää päivää ihastellen eläimiä. Poikia lähinnä kiinnosti ihan tavalliset linnut, jotka nokkivat leivänmuruja maasta.

Seuraavana päivänä suunnattiin Palmassa sijaitsevaan akvaaroon. Akvaario on tosi iso. Siellä on kaksi sisätiloissa olevaa akvaarioaluetta ja kaksi ulkona. Akvaariossa kannattaa käydä. Siellä on iso haiallas, johon järjestetään myös sukelluksia joidenkin sukelluskeskuksien kautta. Pojat tykkäsivät haialtaasta. Lähinnä varmaan siksi että pääsivät pois rattaista tyynyille mönkimään, mutta oli sekin kuitenkin hieman kotioloista poikkeava elänys.

Autoreissu

Loman toiseksi viimeisenä päivänä meillä oli auto käytössä ja saatiin päiväksi lapsivapaata aikaa. Meillä oli alkuun pientä miettimistä mitä tuona päivänä tehdään. Palman lähellä oli outletalue, jossa oli tarkoitus käydä. Yhdessä pienessä kylässä oli tuolloin myös markkinat ja sinne vuoristoonkin tahtoi päästä ihailemaan maisemia. Kaikkeen ei kuitenkaan olisi aikaa. Tultiin päätökseen, johon ainakin minä olin erittäin tyytyväinen. Ajettiin aamusta markkinoille ja siitä vuoristoon. Määränpäänä meillä oli yksi tietty ranta, tai oikeastaan kaksi vierekkäin olevaa, nimeltään Port de sa Calobra ja Torrent de Pareis. Mallorcalla olisi useita hienoja rantoja tuurkooseine vesineen (katsoin kuvia googlesta), mutta meillä taisi kyseinen ranta valikoitua lähinnä matkan pituuden perusteella.

Alkuun suunnattiin markkinoille, jotka olivat pienen kylän ison kirkon kupeessa

Tori oli melko onneton, mutta vihannes ja hedelmäpuoli oli kunnossa. Ostettiin tosi hyviä ja isoja viinirypäleitä

Vuoristomaisemat on aina hienoja. Mallorcan vuoristo on osittain todella vehreää. Se on hyvä ja huono asia samaan aikaan. Onhan se kaunista kun on runsaasti kasvillisuutta, mutta samalla myös monet hienot maisemat jäivät piiloon puiden taa. Pysähdeltiin siellä missä voitiin ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. 

Tämä kuvastaa sitä vehreyttä.. eipä tästä voi oikein nähdä missä korkeuksissa ajellaan

Onneksi se karumpikin vuoristonosa löytyi ja näkyi jylhempiäkin maisemia. Oltiin miltei korkeimmassa kohdassa missä tuo tie vain kulkee (noin 900 metriä merenpinnan yläouolella) kun pysähdyttiin ottamaan taas vähän kuvia. Mieheni lähti kiipeilemään nähdäkseen maisemat kunnolla ja minä tietysti fiksuna perässä… crocseilla…. ei siinä, ihan hyvin meni… alastuloa lukuunottamatta. Olin siinä todennut juuri hetkeä aiemmin ilman lämmenneen kovasti ja riisuin pois legginssit, jotka aamuviluissani olin jalkaani laittanut. Tarkoitus oli kavuta pieni pätkä alas ja palata autolle. Viimeisellä askelmalla liukastuin ja pannutin takalisto vilkkuen ohi ajaville autoilijoille ja muille tienvarressa kameransa kanssa heiluville turisteille. Ei käynyt kuinkaan, muutama ruhje polveen (ja ehkä joku kolaus henkiselle puolelle), kiitos kädessä heiluvien legginssien. Siinä kohdalla oli joku kahdensadanjonkunkymmenen asteen mutka tiessä, pitihän se sitten vetästä itsensäkkin kunnon mutkalle. No onneks oli tehty kyykkyhaastetta aiemmin, jos nyt vaikka joku sai mun pakaroista iloa päiväänsä!

Tämän kuvan oton jälkeen kävi tuo niin kovin mukava lipsahdus

Tiet on tuolla todella hyvässä kunnossa ja vaikka serpentiini tiet ovat osittain melko kapeita, on niissä aina kaide (tai ainakin niillä teillä oli joilla me ajettiin) Rantaan päästyämme totesimme, ettei ranta soveltunut uimiseen kovan aallokon vuoksi. Voihan se olla, ettei siellä aina tyrskyä niin kovasti, mutta en tiedä. Käveltiin ja katseltiin paikkoja. Olihan se hieno paikka. Rannasta olisi lähtenyt myös patikointireitti puron vartta pitkin, mutta eihän meillä moiseen aikaa olis ollut. Niin ja pyöräilijöitä oli todella paljon. Siinä kun itse kapusi hengästyneenä joitain rappusia ylöspäin, mietti, että toiset polkevat 10 kilometria ylämäkeä päästäkseen pois sieltä rannalta.. eikä ne ihmiset näyttäneet edes hengästyneiltä… jotenkin sellanen fiilis tuli tuolta jostain, ettei mun kunto ole ehkä ihan huippuluokkaa.

Port de sa Calobra

Torrent de Pareis

Vuoristosta palattuamme ajoimme vielä outletalueen kautta ja teimme pikapyörähdyksen ostosten merkeissä. Olihan siellä jotain edeullista, mutta myös ihan törkykallista mun mielestä. Eikä Mallorca muutenkaan mikään halpa paikka ollut. Syöminen hieman halvempaa kuin Suomessa, mutta muuten aikalailla sama hintataso. Ei siis mikään shoppailijan paratiisi mikäli ajatuksena on päästä halvalla. Itse en siis lähtisi tyhjällä matkalaukulla liikenteeseen.  Mä en muutenkaan ole mikään intoshoppailija. Haluan matkalla nähdä paljon mielummin kauniita maisemia, tutustua kultturiin ja historiaan ja katsella juurikin noita pieniä paikallisia kyliä kuin kauppoja, joita voi tutkia sisältä myös täällä kotimaassa. Toki jos olis ihan yyberhalpaa niin voisin yhden päivän käyttää ostoksilla. Ostin mä tuolta Palmanovasta itselleni kahdet kesäkengät kun sattu löytymään mulle tarpeeks pieni koko, niitä harvemmin löytää.

Miten loma noin niinku muuten meni

Loma oli oikein mukava ja Mallorca oli positiivinen yllätys. Poikien kanssa oli suht helppoa. Kaikkialle mukana tulivat pirteinä ja hyväntuulisina. Olihan tuo varmasti rankka reissu, niin paljon uutta ja ihmeellistä sekä kaikki päivät menemistä täynnä. Erilainen loma tietysti oli nyt kun lasten kanssa mentiin, mutta paljon nähtiin silti. Itse olen rakastanut rannalla lojumista ja aina ennen se on ollut osa lomaa.. joskin pieni osa koska mieheni ei erityisemmin tuosta hommasta välitä. Tällä lomalla käytiin rannalla kerran. Tarkoitan siis että oli bikinit päällä, pyyhe matkassa ja meressäkin tuli kastauduttua. Se oli semmonen pikanen uinti reissu, aurinkoa ei otettu. Altaalla käytiin kaksi kertaa, mutta tuolloinkin suurimmaksi osaksi varjossa oltiin poikien kanssa. Yritin mä viimisenä päivänä maata siinä aurinkotuolissa ja ottaa aurinkoa ettei tarttis ihan kalkkilaivan kapteenina takasin tulla, mutta en mä jaksanut. Jotenkin en vaan enään nauttinut siitä niinkuin ennen. Muutenkin ajattelin, että kun viime kesänä ei sitä rusketusta saanut, niin ehkä mä nyt opettelen ettei sitä tarvii niin kamalasti saadakkaan. ihosypäriski ja kaikkea.. kyllähän se iholle muutenkin huonoa tekee, liiallinen auringonotto… Poikien kanssa varjossa oleilu oli oikeastaan oikein mukavaa. Meidän lomasta muutenkin aurinko paistoi noin 4 päivää ja loput oli pilvistä ja vähän viileämpää. Oli hyvä ettei ollut tuhottoman kuuma jo ihan poikia ajatellen.

Alkuun oli jotenkin hankala toimia poikien kanssa uudessa paikassa. Kaikki ne tutut arkirutiinit piti miettiä uudestaan eikä tuo ruokailukaan ollut niin yksinkertaista. Selvitettiin, että mallorcalta saa poikien korvikemaitoa ja HIPP- soseita, jotka ovat ainoat joita suostuvat kaupan valmissoseista syömään.. tai hedelmäsose käy minkä merkkisenä vaan, mutta muut ei. Ongelmaksi muodostui se, ettei soseita ollutkaan alle 12 kuukautisille ja meidän pojat ei siedä juurikaan möykkyjä ruuassaan. Saatiin sitten syötettyä muita soseita ja oli meillä osa ruuasta mukana matkalaukussa. Ja mitä siihen korvikkeeseen tulee, se on Espanjassa eri nimellä. Tai ainakin niin oletettiin, eikä mitään vatsavaivoja ainakaan maidon vuoksi tullut. Nestlen maitoa kuitenkin.

Alkuun myös ajateltiin ettei voida käydä iltaisin ulkona syömässä ilman, että yksi jää hotelille vahtimaan poikien unta, mutta onneksi hiffattiin, että pojat voivat nukkua rattaissa ja nostellaan vain sänkyyn kun palaillaan illalla hotellille. En koe että meidän olis tarvinnut juurikaan luopua mistään siksi että meillä on kaksi vauvaa mukana. Toki ihan kaikki ei ollut mahdollista, mutta ei mua mikään jäänyt harmittamaan.

Olihan tuossa ihan eritavalla mietittävää ja huolehdittavaa sekä ongelmia ratkaistavana (kuten esim miten poikien lentokamppeet saadaan mahtumaan viiteen kiloon) kuin matkustaessa ilman lapsia, mutta seuraava kerta on varmasti jo paljon helpompi.

Uskon, että joskus mennään Mallorcalle vielä uudestaan tutkimaan kaikkea mitä nyt jäi näkemättä ja kokematta. Mutta seuraavalla kerralla toiselle puolelle saarta. Kannatti käydä!