Syyskuun aamuja

Kesä meni menojaa ja syksy ilmoitti tulostaan…. Jotenkin on semmonen olo, että viimeaikoina on kuullut valtavasti valitusta. Syynä varmastikkin Syyrian tilanne ja tänne meille Suomeenkin saapuneet pakolaiset sekä Suomen taloustilanne. Voisin tähän nyt kirjoittaa syksyn mukanaan tuomista flunssista ja omista mietteistä pakolaisiin ja talouteen liittyen. Juttu vaan on niin, että mulla on melkosen ristiriitasia ja voimakkaita fiiliksiä. On hienoa, että ihmiset auttaa ja että maailmasta löytyy kaiken kaaoksen, ikävän ja pahan lisäksi myös paljon hyvää. Olen itse vahvasti tunne ihminen ja ensisijaisesti käyn asiat läpi tunteen kautta. Murehdin asioita aivan liikaa, niin pieniä kuin suuriakin. Joskus on hyvä ajatella kuitenkin myös järjellä. Voisin itkeä itseni uneen joka ilta elämäni loppuun saakka miettiessäni kaikkia niitä ihmisiä, eläimiä ja luontokappaleita jotka saavat osakseen kamalaa vääryyttä ja sitä, ettei kaikilla vain ole asiat yhtä hyvin kuin minulla. Päätän kuitenkin olla tekemättä niin ja nauttia elämästäni, olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja myös siitä, että olen ihminen joka voi auttaa edes ihan pikkuisen. Tässä kuussa olen ollut kuitenkin erityisen kiitollinen aamuista. Oletteko sadepäivien lomassa huomanneet kuinka kauniista aamuista olemme saaneet nauttia?

Syyskuun neljäs aamu… Ollaan noustu aamu kuudelta, kuten lähes joka aamu. On aivan tavallinen arkiaamu. Keittelen aamupuuroa ja katson ulos ikkunasta. Usva on peittänyt alleen kaiken. Ikkunasta näkyy pelkkää harmaata, lukuunottamatta meidän kodin pikkuruista pihaa. Päivä käynnistyy erittäin hitaalla temmolla. Aamupuurot syöty, telkkarista tulee aamun pikkukakkonen ja pojat leikkivät omia leikkejään. Miksi se TV edes on päällä. 

Ulkona aurinko tekee taikojaan ja usvakin on hälvennyt. Koira odottaa edelleen pääsyä aamupissalle. Jos vaikka lähdettäis ihan kunnon kävelylle. Kello on puoli yhdeksän kun saan meidän porukan viimein ulos. Ilma on miltei liian täydellistä hengittää. Raikasta ja kosteaa. On vielä viileää, mutta tuntee kuinka aurinko lämmittää. Puistossa meitä odottaa uskomaton näky, kuin joku olisi heittänyt nurmen täyteen kimaltelevia timantteja. Mieleen piirtyi kuva pienestä keijukaisesta istumassa kukan lehdellä kaiken sen kimalluksen keskellä.

On ihanan hiljaista. Aamun työliikenne on hiljentynyt ja koululaisiakaan ei näy koulutiellä. Leikkipuistossa on äiti pienten kaksospoikien kanssa. Mietin pitäisikö mun sanoa jotain, mutta ei, nyt ei huvita puhua. Muruseni istuvat tyytyväisinä rattaissaan ja Koirakin kävelee nätisti vieressä. Ihana hiljaisuus ja kerrankin ei tarvitse sanoa yhtään mitään. Hymyilin tälle kohtalotoverille jatkaen matkaa. 

Metsän reunaa kiemurteleva hiekkatie on hiljainen. Niin hiljainen, että voin kuula kuinka yön aikana saapunut kosteus tipahtelee puiden lehdiltä pisaroina maahan. Aamun hiljaisuus on jotain aivan uskomatonta. Osa kukistakin on vielä kukassa ja aamun raikkaudessa kukista lähtevä tuoksu on lumoava. Hetken saattoi kuvitella olevansa sademetsässä, kaukana kotoaan.

Saavuttiin autotien varteen. Yhtään autoa ei ohitsemme ajanut koko sinä aikana. Hetken tuntui kuin oltaisiin ainoat maailmassa. Ilma on niin kosteaa, että voi nähdä kuinka aurinko maalaa sitä säteillään. Kodin lähimaisemat tuntuvat täysin uusilta ja vierailta.Vastaan hölkkää nainen. Toivoin, että hänkin aamuhölkällään ehtii huomaamaan sen kaiken kauniin,ihanan ja hiljaisen. Naisella on korvissaan kuulonapit, joten ajatukseni oli pelkkää toiveajattelua. Mutta ehkä hän nautti aamusta omalla tavallaan.

Tuona aamuna tajusin, että mun on nautittava aamuista nyt kun se on mahdollista. Siinäkin on oma tunnelmansa kun auringon vasta noustessa kulkee liikenteen seassa. Ihmiset suuntaavat töihin, mutta itse voi nauttia siitä ettei ole kiire minnekkään. Voi pysähtyä ihailemaan kaunista maisemaa niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Sateinenkin aamu voi olla kaunis. Muistan monet kerran työmatkoillani miettineeni, voi kunpa mulla olisi kamera mukana ja aikaa pysähtyä, mutta ei ole. Nyt vielä hetken on aikaa, joten miksi en nauttisi aurinkoisten ja myös niiden sateisten syysaamujen kauneudesta juuri nyt.

Tänä aamuna oli komea usva. Ruska tekee tuloaan, mutta vielä hetken saa sitä komeinta syksynkirjoa odotella.

Mitä vanhempainvapaan jälkeen?

Äitiys- ja vanhempainvapaat ovat ohi mennyttä elämää. Ennen äitiyslomaa ajattelin, että mullahan on tässä mielettömän paljon aikaa olla kotona lasten kanssa. Ehkä jopa kyllästymiseen asti. Nyt on pakko myöntää olleeni väärässsä. Ihanaa toki, että meillä täällä Suomessa on mahdollisuus olla kotona pitkään, mutta vuosi on vaan mennyt hurjan nopeasti (vaikka voisinhan mä olla vielä muutaman vuoden lisääkin), aivan liian nopeasti. Tarkoitus oli alunperin palata täyspäiväisesti työelämään syyskuun alussa. Toisin kävi. En ollut valmis laittamaan muruttimia vielä päiväkotiin, enkä olemaan erossa heistä niin paljon. Päätimme siis, että jään vielä hoitovapaalle tämän vuoden loppuun. HUH helpotus!!!!

Nyt on hetki aikaa totutella ajatukseen päiväkodista ja työstä. Jotenkin jännä, vaikka itse työkseen on hoitanut lapsia ja tietää jotain päivähoidostakin työntekijän näkökulmasta, on se ajatus omien lasten hoitoon jättämisestä niin kovin pelottava. Siihen liittyy myös oma ahdistukseni omasta lapsuusajan hoidosta. Päiväkodissa ei ollut mitään vikaa, siellä oli kivat tädit, kivat kaverit ja kivaa tekemistä. Mulle itselle vaan oli kamalaa jäädä sinne. Olisin halunnut vain olla äidin tai isän kanssa kotona.

No päiväkotipaikat on pojille kuitenkin hakuun laitettu ja toivotaan, että pojat pääsevät ihanaan paikkaan hoitoon ja saavat paljon uusia kavereita. Mua se hoitoon jättäminen raastaa varmasti paljon enemmän kuin poikia.

Nyt hoitovapaalla totuttelen hiljalleen työntekoon ja pojat saavat olla hoidossa mun vanhemmilla. Käyn muutamaan kertan viikossa Kuva-Ahdilla kuvailemassa lapsia pienissä kerhoissa ja päiväkodeissa. Tässä työssä yhdistyy oikeastaan mun kaksi ”työtä” lapset ja valokuvaus. Nyt vaan en ole vastuussa yhdestäkään lapsesta, vain heidän valokuvistaan. Kuvauskeikat ovat olleet mukavia ja piristäviä. On se ihana välillä tehdä jotain ns. omaa ja eipä tuo pieni lisätienestikään pahitteeksi meidän taloudessa ole.

Nyt nautin keikkatyöstä ja siitä, että voin vielä olla poikien kanssa kotona niin kauan kuin sitä kestää.

Meidän sohvaperunakin pääsi kuvaan.