pientä keittiöremppaa

Tässä yksi puuhastelu (poikien kanssa touhuamisen lisäksi), jonka vuoksi kone on saanut olla kaapissa lomailemassa.

Reilu vuosi sitten päätettiin uusia keittiön tasot ja välitila. Oikeastaan koko keittiö oli tarkoitus remontoida jo silloin kun tämä asunto ostettiin, mutta se sitten vähän jäi. Tässä joulun alla sain lopullisesti tarpeekseni myös keittiön ovista, vaikka alusta asti ne ovat mua vähän häirinneet. Remppa toteutettiin pienellä budjetilla kun on tässä paljon muutakin rahanmenoa.


Unohdin ottaa kuvan keittiöstä ennen rempan aloittamista. Tässä suojaustyöt aloitettu. Taso oli samanvärinen kuin ovien puulistat.

Ensin uusittiin taso ja allas (allas oli odotellut paikkaansa varstossa melkein kahdeksan vuotta) Välitila tehtiin saneerauslaastilla vanhan laatan päälle. Laatat hiottiin ja putsattiin, sitten vaan laastia päälle. Jätettiin tarkoituksella pinta hieman epätasaiseksi. Laastin kuivuttua maalattiin välitila pohjamaalilla ennen varsinaista kosteuttakestävää sävytettyä maalia.  Tason ja välitilan sauma viimeisteltiin metallilistalla ja silikonilla.

Uusi välitila ja taso piristivät keittiötä jo kummasti, mutta lopulta ovien keltaiset puulistat alkoivat häiritsemään mua ja päätin kokeilla oviin dc fix kalvoa. Edullisimmat kalvot löysin bauhaussista.

Kalvojen laittaminen oli suht helppoa. Pyöristetyissä puulistoissa oli vähän askartelemista, mutta ei sitäkään vaikeaksi voi sanoa. Iltaisin poikien mentyä nukkumaan laiteltiin kalvoja oviin. Kyllä siihen useampi ilta kului, mutta nyt mun ei tarvitse enään tuskailla ovien kanssa.

Kalvojen laittamiseen käytin:
keittiöön tarkoitettua pesuainetta ja sientä ovien pesemiseen
mattoveistä, saksia ja pitkää viivainta/suorakulmaa leikkaamiseen
kosteaa rättiä kalvon "pyyhkimiseen" paikalleen
sytkäriä pyöristettyjen kulmien sulattamiseen

Kodinkoneet odottavat vielä uusimista, mutta niillä ei vielä ole kiire. Lisäksi yksi ovi tarvitsee löytää tuohon mikron alapuolelle ja lattialistat puuttuu melkein koko kämpästä (kiitos meidän kahdelle toimeliaalle pojalle)

Vetimet vaihtui myös

Alkuun meinasin jättää yläkaapit alkuperäisen värisiksi. Peittäisin vain puulistat, mutta onneksi päädyttiin pinnoittamaan nekin uusiksi. Tässä uusi valkoinen vs vanha valkoinen

Ennen ja jälkeen. Kyllä se omaa silmää miellyttää nyt huomattavasti enemmän ja sopii muuhun asuntoon paljon paremmin kuin alkuperäinen. Välitilan ja tason uusimiseen mennyttä rahamäärää en enään muista, ei se suuri ollut. Oviin ja vetimiin meni hieman päälle 100€. Noin suurinpiirtein rahallinen arvio tähän remonttiin (Välitila, taso, uusi allas, hana, ovien pinnoitus ja uudet vetimet) on 500€

Semmosta pientä. Nyt mies remppaa meidän toista vessaa. Sitten oliskin enään ne isoimmat, eli kylppärit ja sauna edessä.. mutta ne saa vielä odottaa... varmaan melko pitkäänkin.

TJ 0

Joulu on juhlittu, vuosi on vaihtunut. En ole kirjoitellut joulunvietosta enkä mistään muustakaan pitkään aikaan. Olen keksinyt niin paljon muuta puuhaa ja halunnut viettää aikaa perheen kanssa. Kone on saanut mun osalta nyt vaan lepäillä.

Mun elämässä on hujahtanut yksi kesä, kaksi joulua ja kaksi vuodenvaihdetta aivan liian nopeasti. Pojat ovat kohta puolitoistavuotiaita, vaikka juuri äsken olivat niin kovin pieniä. Täällä juostaan, kiljutaan, nauretaan, kiipeillään aivan kaikkialle, pidetään hauskaa.. täällä eletään elämää, luodaan muistoja ja rakastetaan.

Mua itseäni kuitenkin ahdistaa… sisällä on möykky, jonka yritän piilottaa, en itseni tai muiden vuoksi, muiden paitsi omien lasteni. Teen kaikkeni ettei ahdistus näkyisi pojille, en halua tartuttaa tätä tunnetta heihin.  Mulla on semmonen olo kuin tämä olisi ollut viimeinen päivä jonka saan viettää lasteni kanssa, niinkuin joku olisi viemässä heidät multa pois. Vaikka ei se onneksi niin ole. Mun hoitovapaa vaan on nyt ohi. Huomenna palaan töihin, jos vaan vointi sallii.. viimeiset kaksi päivää kuumeillut.

Töihin paluu ei ole se ahdistuksen syy, oikeastaan on ihan kiva mennä töihin, mutta haluaiisin salakuljettaa omat lapsetkin sinne vaikka taskussa. En olisi ikinä uskonut, että tämä tilanne olisi näin pelottava. 

Kun kuulin, että pojat pääsivät perhepäivähoitajalle ja sain huomata että hoitaja vaikuttaa oikein mukavalta, ajattelin että nyt on helppo palata töihin. Ei se vaan niin mennytkään. Uskon kuitenkin, että pojilla menee hoidossa hyvin. Varmasti on hyviä ja huonoja päiviä, mun vaan täytyy kestää se kaikki. Mun täytyy kestää se, etten saakkaan enää viettää kaikkia päiviä omien lasteni kanssa. Se tässä on pahinta, ei se työ tai hoitoon vieminen. Edessä tämä on väistämättä joskus ja ehkä tämä tekee meille kaikille myös hyvää.

Ennen raskautta ajattelin, että kotiin jääminen lapsen/lasten kanssa ei sopisi mulle ollenkaan. Mulla oli paljon pelkoja lastensaantiin liittyen. Nyt ne kaikki pelot on kohdattu ja osoittautuneet täysin turhiksi. Olen viihtynyt poikien kanssa kotona todella hyvin, tylsää ei ole ehtinyt tulemaan. Nyt on aika kohdata tämäkin vaihe elämästä, jonka joskus ajattelin olevan ikuisuuden päässä. Nyt se kuitenkin on tässä. Aamulla toivonmukaan valmistaudun töihin, puen pojat, pakkaan heidän hoitokassinsa ja suuntaan kohti poikien hoitopaikkaa ja omaa työpaikkaa.

Tuplasti haasteita vai tuplasti onnea?

Poikien ollessa puolivuotiaita kirjoittelin tuplahaasteista, siitä miksi koen, ettei sanonta ”kaksi menee siinä missä yksikin” pidä paikkaansa, jos ei pullan syöntiä lasketa. Oli jo tuolloin tarkoitus kirjoitella myös siitä miksi kaksi on parempi kuin yksi.. Tarkoitan tällä sitä miksi on mahtavaa olla kaksosten vanhempia.

Linkki aiempaan "kaksi menee siinä missä yksikin" kirjoitukseen

On totta, että jokaiseen ikäkauteen mahtuu haasteita. Kun yhden haasteen selvittää, tulee tilalle uusi. Vanhemmat eivät helpolla pääse, oli lapsia yksi tai useampi ja olivatpa lapset minkä ikäisiä tahansa. Vanhemmuus ei ole juttu, jossa mennään sieltä missä aita on matalin. Vanhemmuus on jatkuvaa huolta, huolehtimista, onnea, valtavaa rakkautta ja kiintymystä, ei sen ole tarkoituskaan olla aina helppoa. Me vanhemmat yritetään kasvattaa lapsemme parhaalla mahdollisella tavalla, mutta samalla saamme itse kasvun lahjan lapsiltamme.

Kahden samanikäisen kanssa on omat haasteensa. Nyt pojat osaavat kävellä ja vähän juostakkin. Oma tahto alkaa voimistua ja ymmärrys kasvaa päivä päivältä. Se oma pää alkaa tekemään ratkaisuja ja oppimaan myös seurauksia. Meno on kovaa, mutta toisinaan, tai oikeastaan useimmiten täysin päätöntä. Nyt osataan kiusata veljeä sekä vanhempia ihan tarkoituksella, viedä lelu ja juosta karkuun. On hauskaa, mutta kuitenkin kamalaa kun komennetaan. Kokeillaan rajoja, niin säännöissä kuin omassa motoriikassa. Hermostutaan kun kaikki ei onnistu ensimmäisellä yrittämällä, raivotaan ja vedetään äxää lattialla. Vedetään vartalo jäykäksi tai veltoksi ja rimpuillaan juuri silloin kun olisi kiire päästä lähtemään. Tämän saa kokea yhdenkin kanssa, monikko vanhemmilla tämä vaan kertautuu niin monella kuin lapsia on sattunut samaan aikaan syntymään. Joskus asiat tapahtuu samaan aikaan, joskus ei. Aina ei kaksi kättä yksinkertaisesti tunnu riittävän. Ero eri-ikäisiin lapsiin nähden on juurikin se, että sinulla on kaksi samassa kehitysvaiheessa olevaa lasta, jotka tarvitsevat samoja asioita usein juuri samalla hetkellä.

Terveiset poikien majaleikeistä.
Nyt kun pojat ovat isompia en julkaise heistä enää kasvokuvia, siksi kaikki kuvat vähän tämmösiä. 

Suurimmat haasteet tällähetkellä on juurikin rajojen kokeilu. Ei siinä mitään, jokainen lapsi kokeilee mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Haastavan siitä tekee se, että rajojen testailijoita on kaksi, joskus samassa paikassa, toisinaan taas kahdessa eri paikassa yhtä aikaa. Kahteen suuntaan meneminen on haasteena muulloinkin kuin rajojen kokeilussa. Esimerkiksi silloin kun olisi päästävä poikien kanssa autolle ilman toista aikuista. Enää en saa kannettua poikia liukkaissa ulkovaatteissa yhtä aikaa, eikä poikien rimpuileminen ainakaan auta asiaa yhtään. Maailma on mielenkiintoinen paikka ja sitä saa ja täytyykin tutkia, aina vaan ei ole aikaa odottaa ja paimentaa lapsiaan samaan suuntaan.  Haasteet jatkuu kaupassa kun etsit tuplille sopivia kärryjä välttyäksesi niiltä vihaisilta katseilta joita sinuun luodaan mikäli olet istuttanut lapsesi ruokakaupan kärryn pohjalle. Ja muutenkin olis ihan kiva sinne kärryyn saada ostokset ilman, että jokaista on ihan pikkusen maistettu. Kaupasta selvittyäsi kohtaat autolla iloisen yllätyksen. Autosi on kahden erittäin tiiviisti oman autosi kylkeen parkkeeratun auton välissä. Ei toivoakaan saada lapsia autoon… hyvä ettei itse joudu ryömimään autoon takakontin kautta (tämä ei ole vain monikkovanhempien ongelma vaan ihan kaikkien). Mutta onneksi näin ei käy ihan aina. Kun lapset kasvaa ja kehittyy moni asia ”helpottuu”.

Vielä toistaiseksi monen asian tekeminen vaatii mukaan toisen aikuisen. Tarkoitan, että enhän mä voi lähteä poikien kanssa esim. uimaan itsekseni tai lähteä vauvajumppaan tai hoploppiin.  Ei tämä mikään mahdottomuus kuitenkaan ole, onhan maailmassa paljon perheitä, joissa on PALJON enemmän lapsia kuin kaksi. Meitä aikuisia on tässä perheessä onneksi myös kaksi ja iltaisin ja viikonloppuisin voidaan tehdä niitä asioita joihin en poikien kanssa itsekseni pysty. 

Tässä yksi kuva 1-vuotis kuvailuista. Kuvastaa hyvin kahteen suuntaan menemistä. Tässä kuvassa olisi tarkoitus olla kaksi lasta istumassa vierekkäin tuoleilla., mutta toista ei näy missään ja tuolitkin on järjestelty uudelleen. Saatiin me lopulta onnistunutkin kuva kolmen aikuisen voimin.

Vaikka haasteita on, jäävät ne ylivoimaisesti kakkoseksi kaikelle sille ilolle ja onnelle mitä kaksoset vanhemmilleen tuovat. Jos ihan alusta lähdetään niin yksi raskaus, kaksi lasta. Ei tuo tuplaraskaus kovin helppoa ainakaan mun kohdalla ollut, mutta se on jo kärsitty. Raskauden haasteista ja syntymän jälkeisen ajan tuskista on selvitty. Nyt mulla on kaksi ihanaa lasta joiden kasvua, kehitystä ja touhuja on ilo ja onni seurata. On ihanaa nähdä kahden pienen hymy, saada heidät nauramaan ja huomata kuinka meidän vanhempien lisäksi ilahduttavat myös toisiaan. Heillä on toisensa, turva toisistaan ja vanhemmistaan,oma kieli jota vain he ymmärtävät, heillä on sellainen yhteys mitä ei varmasti kukaan muu voi edes ymmärtää. He saavat kasvaa ja kehittyä yhdessä toisiaan tukien. Vaikka päivän aikana tappelvat useat kerrat keskenään, niin kyllä myös halaillaan, ollaan lähekkäin, leikitään, jekutellaan ja tehdään yhteistyötä. Uskon, että minulle itselleni on ollut helpompaa jättää pojat myös muille hoidettavaksi kun tiedän, että heillä on toisensa. Nukkumaan mentäessä riittää, että peittelen, suukotan ja toivotan kauniit unet. Jos uni ei heti tule, juttelevat pojat toisensa uneen. Toisinaan jutustelu on melkoista räkättämistä, mutta on ihana kuunnella kun toisilla on hauskaa. Vaikka heillä on toisensa, tarvitsevat kuitenkin vanhempiensa tukea, turvaa, läheisyyttä ja rakkautta aivan kuten perheen ainoatkin lapset. Mulla on sylin täydeltä rakkautta, se rakkaus halaa, suukottaa ja koskettaa lämpimästi. Eikä mua haittaa yhtään antaa ja saada se rakkauden määrä tuplana. Halimisen lisäksi menoa ja touhua riittää ihan koko päiväksi. Ei tässä tarvitse hirveesti pyrstöllään istua, eli on tässä liikunnallisetkin edut :D

Olen tuplavanhemmuuden myötä tutustunut ihmisiin, joita en todennäköisesti olisi tavannut ilman poikia ja olen saanut kuulla monia uskomattomiakin elämäntarinoita. Ihmiset tulevat juttelemaan, kertovat omia kokemuksiaan ja jopa murheitaan. Minusta sekin on rikkaus. Tosin jos olen pikaisella kauppareissulla en ole kovinkaan innokas jutustelemaan, mutta muuten ei mua yhtään haittaa pysähtyä, jutella, kuunnella ja oppia uutta.

Näitä haasteiden ja onnen listoja vois jatkaa varmasti loputtomiin.

Minulle on normaalia, että täällä touhuaa kaksi samanikäistä lasta. Perheenlisäystä ei olla jatkoon suunniteltu, mutta pakko myöntää, että itselleni ajatus yhdestä vauvasta on jopa hieman pelottava. Sitä tottuu siihen omaan elämäänsä ja on vaikea kuvitella muuta, kaikki uusi on hyppy tuntemattomaan.

Mielestäni jokaisella tulisi olla oikeus saada kaksi lasta yhtä aikaa. Joillekin ajatus voi tuntua hurjalta, mutta paljon enemmän tämä on mahtavaa. Ei sitä osaa kuvitella ennen kuin itse kokee. Koen olevani etuoikeutettu saadessani näin suuren lahjan. Jos sinulla on, tai odotat kaksosia, sanon isosti ONNEA! Kaikki se mikä saattaa olla tuplasti rankempaa, on myös tupla määrä kokemuksia, iloa, onnea ja rakkautta. Saatat jopa sen sillointällöin kohtaamasi riittämättömyyden tunteen lisäksi tuntea itsesi erittäin vahvaksi, mahtavaksi super ihmiseksi !

Kasvukuulumisia

Heippa! Viime kasvukuulumisista on taas hurjan monta kuukautta, joten jos nyt hieman päivitetään sitä missä meillä mennään. Tälläkertaa annetaan Oliverille suunvuoro.

Hähää!!!!!! mepäs päästiin viikko sitten taas käymään siellä paikassa missä oltiin ihan pieninä vauvoina. Siellä oli kiva huone ja siellä huoneessa kaksi tätiä. Toinen täti kyseli äitiltä ja isiltä jotain juttuja.. vissiin liitty jotenkin meihin ja toinen täti leikki meidän kanssa. Sillä tädillä oli paljon kivoja leluja, ihan erilaisia kuin kotona. Niin ja sitten se täti tarjos meille jotain tositosipientä syötävää. Oskari söi tapansa mukaan ahneesti kaiken mitä täti antoi ja vaikka minäkin olen perso ruualle, en uskaltanut ottaa niitä syötäviä… katselin vaan vaikka mieli olis kovasti tehnyt maistaa. Mutta enhän mä kehdannut kun Oskari söi niin paljon, ei olis sille tädille jäänyt yhtään mitään. 

Niin ja käytiinhän me taas siinä laitteessa joka kertoo kuinka paljon me painetaan. Osattiin molemmat hienosti istua ja odottaa, että paino tulee varmasti oikein… pituuden mittaaminen on yleensä meistä molemmista tosi kurjaa, mutta koska päästiin käymään siellä meidän ihan ekassa kodissa, oli kaikki jutut hurjan hauskoja… neuvolassa voidaan sitten taas kiukutella. Toinen tädeistä sanoi, että ollaan kasvettu hienosti ja otettu kiinni niitä, jotka ovat syntyneet meitä vanhempina. Ollaan kuitenkin vielä pieniä… en ihan ymmärrä miksi sanovat meitä pieniksi kun yletetään jo melkein minne vaan ja jos ei yletetä, otetaan jotain kättä pidempää avuksi. Se täti joka meidän kanssa leikki, huomasi, että ollaan tosi taitavia ja osataan jopa sellasia juttuja, joita meidän ei vielä edes tarttis osata. Oskari on mua parempi kävelemään, mutta Oskari ei osaakkaan tulla alas sieltä minne kiipeää…. minä osaan joskus… Mutta nyt ne sano, ettei meidän enään tarvitse käydä siellä. Se on musta ihan tylsää, koska tykkään käydä siellä. Se paikka oli joku sairaala. Äiti taisi sanoa sitä Hyvinkään sairaalaksi. siellä me joskus köllittiin. Ennen kotiin lähtöä saatiin tervehtiä vielä sitä tosi kivaa tätiä, joka syötti ja sylitteli meitä tosi paljon kun oltiin vauvoja. Se täti oli meidän oma hoitaja ja huolehti meistä aina.. vaikka kyllä äiti ja isikin huolehti, mutta eivät voineet olla meidän kanssa ihan koko ajan. Meidän hoitaja täti oli ihan ihmeissään kun meistä on kasvanut näin isoja poikia. Näytettiin sille kuinka osataan hurjastella käytävällä. Minä pikakonttasin ja Oskari yritti juosta. Sitten me lähdettiin autolla hakemaan ukkia meidän mukaan hoploppiin. HopLop on paras paikka ikinä!!!!!!!

Me osataan nyt molemmat kävellä ja kiipeillä. Oskari on parempi kävelemään ja osaa vähän juostakkin. Tosin minä olen parempi kävelemään kengät jalassa. Tykätään leikkiä hippaa. Leikitään sitä kahdestaan ja välillä äitin ja isin kanssa. Hippaleikissä kuuluu kiljua, etenkin silloin jos joku saa sut kiinni. Äiti sanoo, että me ollaan vilkkaita. En ihan tiedä mitä se tarkoittaa, mutta jos se liittyy jotenkin vauhtiin niin se meillä on kova! Jos ei kävellen ehdi niin konttaamalla ehtii varmasti… äitiäkin karkuun! Musta on myös kiva jekutella ja kyllä Oskarikin osaa. On myös hurjan hauskaa jos meitä kielletään. Oskari joskus uskookin, mutta minä illistelen ja teen uudestaan… tosin silloin joku yleensä suuttuu eikä se sitten enään oo kivaa…

Meillä on oma kieli, ymmärretään toisiamme, mutta muut aina ei. Kyllä äiti ja isi melko hyvin tajuaa mitä me tarkoitetaan. Ja jos ne ei ymmärrä niin aina voi osoittaa. Musta on kiva kun äiti kertoo mulle sen yhden luukun valoista ja nappuloista. Sen luukun takana on astioita. Ne nappulat on kiinnostavia. Osoitan äidille niitä vuoronperään ja äiti kertoo mitä siitä tapahtuu. Sitten minä kerron sen kaiken Oskarille. Ei osata vielä samaa kieltä kuin muut, mutta ymmärretään kyllä jo melko hyvin mitä meille puhutaan ja tiedetään juttujen nimiä, niinkuin mikä on lamppu ja sellasta. Äitin korvaan meidän puhe kuullostaa kuulemma tältä ”Tättättä tätä ttä tää”. Osataan me kuitenkin sanoa ota, tätä, tota, äite (äiti), Oo (Olavi), pu (lamppu), o’ou ja muuta pientä. 

Ollaan myös apuna monessa esim. imuroinissa, lattianpesussa ja pyykkien laitossa. Ollaan tosi taitavia löytämään roskat lattioilta Olavin karvoista lähtien ja Oskari on taitava tarkistamaan ettei vaatteidenpesukoneeseen jäänyt yhtään vaatetta. Tykätään myös siivota kaikkia paikkoja joihin yletetään ja alimmissa sälekaihtimissakaan ei ole enään pölyä… tai ei ole oikeastaan kaihtimia ollenkaan… enään…. ja no ollaan siivottu ne palikat joita joku on laittanut joka seinän alaosaan… isi sanoi jotenkin näin ”OLIVER! EI! nämä ei ole leluja, nämä on lattialistoja ja me tarvitaan niitä”. Että tämmöstä meille tänne kuuluu… palikoita on lattioilla, mutta niitä ei saa siivota.

-Oliver

Pojat kävivät siis sairaalassa korjatun iän mukaisessa 1-vuotis tarkastuksessa  ja kaikki oli kuten pitää ellei jopa vähän paremmin. Ei voi muuta kuin olla tyytyväinen. Täällä touhottaa kaksi erittäin vilkasta, sosiaalista, iloista ja ketterää poikaa. Menoa ja meininkiä riittää ja hyvä niin! Nyt on hiljaisuus laskeutunut meidän kotiin, nukutaan yön yli ja aamulla jatketaan taas tohinoita. 

-Sanna äippå

Syyskuun aamuja

Kesä meni menojaa ja syksy ilmoitti tulostaan…. Jotenkin on semmonen olo, että viimeaikoina on kuullut valtavasti valitusta. Syynä varmastikkin Syyrian tilanne ja tänne meille Suomeenkin saapuneet pakolaiset sekä Suomen taloustilanne. Voisin tähän nyt kirjoittaa syksyn mukanaan tuomista flunssista ja omista mietteistä pakolaisiin ja talouteen liittyen. Juttu vaan on niin, että mulla on melkosen ristiriitasia ja voimakkaita fiiliksiä. On hienoa, että ihmiset auttaa ja että maailmasta löytyy kaiken kaaoksen, ikävän ja pahan lisäksi myös paljon hyvää. Olen itse vahvasti tunne ihminen ja ensisijaisesti käyn asiat läpi tunteen kautta. Murehdin asioita aivan liikaa, niin pieniä kuin suuriakin. Joskus on hyvä ajatella kuitenkin myös järjellä. Voisin itkeä itseni uneen joka ilta elämäni loppuun saakka miettiessäni kaikkia niitä ihmisiä, eläimiä ja luontokappaleita jotka saavat osakseen kamalaa vääryyttä ja sitä, ettei kaikilla vain ole asiat yhtä hyvin kuin minulla. Päätän kuitenkin olla tekemättä niin ja nauttia elämästäni, olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja myös siitä, että olen ihminen joka voi auttaa edes ihan pikkuisen. Tässä kuussa olen ollut kuitenkin erityisen kiitollinen aamuista. Oletteko sadepäivien lomassa huomanneet kuinka kauniista aamuista olemme saaneet nauttia?

Syyskuun neljäs aamu… Ollaan noustu aamu kuudelta, kuten lähes joka aamu. On aivan tavallinen arkiaamu. Keittelen aamupuuroa ja katson ulos ikkunasta. Usva on peittänyt alleen kaiken. Ikkunasta näkyy pelkkää harmaata, lukuunottamatta meidän kodin pikkuruista pihaa. Päivä käynnistyy erittäin hitaalla temmolla. Aamupuurot syöty, telkkarista tulee aamun pikkukakkonen ja pojat leikkivät omia leikkejään. Miksi se TV edes on päällä. 

Ulkona aurinko tekee taikojaan ja usvakin on hälvennyt. Koira odottaa edelleen pääsyä aamupissalle. Jos vaikka lähdettäis ihan kunnon kävelylle. Kello on puoli yhdeksän kun saan meidän porukan viimein ulos. Ilma on miltei liian täydellistä hengittää. Raikasta ja kosteaa. On vielä viileää, mutta tuntee kuinka aurinko lämmittää. Puistossa meitä odottaa uskomaton näky, kuin joku olisi heittänyt nurmen täyteen kimaltelevia timantteja. Mieleen piirtyi kuva pienestä keijukaisesta istumassa kukan lehdellä kaiken sen kimalluksen keskellä.

On ihanan hiljaista. Aamun työliikenne on hiljentynyt ja koululaisiakaan ei näy koulutiellä. Leikkipuistossa on äiti pienten kaksospoikien kanssa. Mietin pitäisikö mun sanoa jotain, mutta ei, nyt ei huvita puhua. Muruseni istuvat tyytyväisinä rattaissaan ja Koirakin kävelee nätisti vieressä. Ihana hiljaisuus ja kerrankin ei tarvitse sanoa yhtään mitään. Hymyilin tälle kohtalotoverille jatkaen matkaa. 

Metsän reunaa kiemurteleva hiekkatie on hiljainen. Niin hiljainen, että voin kuula kuinka yön aikana saapunut kosteus tipahtelee puiden lehdiltä pisaroina maahan. Aamun hiljaisuus on jotain aivan uskomatonta. Osa kukistakin on vielä kukassa ja aamun raikkaudessa kukista lähtevä tuoksu on lumoava. Hetken saattoi kuvitella olevansa sademetsässä, kaukana kotoaan.

Saavuttiin autotien varteen. Yhtään autoa ei ohitsemme ajanut koko sinä aikana. Hetken tuntui kuin oltaisiin ainoat maailmassa. Ilma on niin kosteaa, että voi nähdä kuinka aurinko maalaa sitä säteillään. Kodin lähimaisemat tuntuvat täysin uusilta ja vierailta.Vastaan hölkkää nainen. Toivoin, että hänkin aamuhölkällään ehtii huomaamaan sen kaiken kauniin,ihanan ja hiljaisen. Naisella on korvissaan kuulonapit, joten ajatukseni oli pelkkää toiveajattelua. Mutta ehkä hän nautti aamusta omalla tavallaan.

Tuona aamuna tajusin, että mun on nautittava aamuista nyt kun se on mahdollista. Siinäkin on oma tunnelmansa kun auringon vasta noustessa kulkee liikenteen seassa. Ihmiset suuntaavat töihin, mutta itse voi nauttia siitä ettei ole kiire minnekkään. Voi pysähtyä ihailemaan kaunista maisemaa niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Sateinenkin aamu voi olla kaunis. Muistan monet kerran työmatkoillani miettineeni, voi kunpa mulla olisi kamera mukana ja aikaa pysähtyä, mutta ei ole. Nyt vielä hetken on aikaa, joten miksi en nauttisi aurinkoisten ja myös niiden sateisten syysaamujen kauneudesta juuri nyt.

Tänä aamuna oli komea usva. Ruska tekee tuloaan, mutta vielä hetken saa sitä komeinta syksynkirjoa odotella.

Mitä vanhempainvapaan jälkeen?

Äitiys- ja vanhempainvapaat ovat ohi mennyttä elämää. Ennen äitiyslomaa ajattelin, että mullahan on tässä mielettömän paljon aikaa olla kotona lasten kanssa. Ehkä jopa kyllästymiseen asti. Nyt on pakko myöntää olleeni väärässsä. Ihanaa toki, että meillä täällä Suomessa on mahdollisuus olla kotona pitkään, mutta vuosi on vaan mennyt hurjan nopeasti (vaikka voisinhan mä olla vielä muutaman vuoden lisääkin), aivan liian nopeasti. Tarkoitus oli alunperin palata täyspäiväisesti työelämään syyskuun alussa. Toisin kävi. En ollut valmis laittamaan muruttimia vielä päiväkotiin, enkä olemaan erossa heistä niin paljon. Päätimme siis, että jään vielä hoitovapaalle tämän vuoden loppuun. HUH helpotus!!!!

Nyt on hetki aikaa totutella ajatukseen päiväkodista ja työstä. Jotenkin jännä, vaikka itse työkseen on hoitanut lapsia ja tietää jotain päivähoidostakin työntekijän näkökulmasta, on se ajatus omien lasten hoitoon jättämisestä niin kovin pelottava. Siihen liittyy myös oma ahdistukseni omasta lapsuusajan hoidosta. Päiväkodissa ei ollut mitään vikaa, siellä oli kivat tädit, kivat kaverit ja kivaa tekemistä. Mulle itselle vaan oli kamalaa jäädä sinne. Olisin halunnut vain olla äidin tai isän kanssa kotona.

No päiväkotipaikat on pojille kuitenkin hakuun laitettu ja toivotaan, että pojat pääsevät ihanaan paikkaan hoitoon ja saavat paljon uusia kavereita. Mua se hoitoon jättäminen raastaa varmasti paljon enemmän kuin poikia.

Nyt hoitovapaalla totuttelen hiljalleen työntekoon ja pojat saavat olla hoidossa mun vanhemmilla. Käyn muutamaan kertan viikossa Kuva-Ahdilla kuvailemassa lapsia pienissä kerhoissa ja päiväkodeissa. Tässä työssä yhdistyy oikeastaan mun kaksi ”työtä” lapset ja valokuvaus. Nyt vaan en ole vastuussa yhdestäkään lapsesta, vain heidän valokuvistaan. Kuvauskeikat ovat olleet mukavia ja piristäviä. On se ihana välillä tehdä jotain ns. omaa ja eipä tuo pieni lisätienestikään pahitteeksi meidän taloudessa ole.

Nyt nautin keikkatyöstä ja siitä, että voin vielä olla poikien kanssa kotona niin kauan kuin sitä kestää.

Meidän sohvaperunakin pääsi kuvaan.

Matka maalle

Ajomatka maalle tuo mieleen aina lapsuuden. Vaikka moni asia on muuttununut, se odotuksen tunne on aina sama.. ”Ollaanko kohta jo perillä” ”vieläkö on pitkä matka”. Ja vaikka omankaan kodin pihasta ei ole pitkä matka peltojen keskellä mutkitteville teille tai mäntymetsään lenkkeilemään, on se vaan ihan eri fiilis olla maalla.

Mun vanhemmat ovat kotoisin hieman Oulun alapuolelta, joten sukua asuu tuolla pikkuisen tämän hetkistä kotipaikkaani Keravaa pohjoisemmassa. Lapsuuden kesälomat kuluivat usein mummolassa, isäni lapsuudenkodissa, vanhassa keltaisessa omakotitalossa, jonka pihapiiriin kuului myös navetta, aittarakennus, leikkimökki ja autotalli jossa seisoi traktori. Ympärillä oli paljon metsää jossa temmeltää. Mummolassa mun lempipaikka oli kahden puun väliin papan mulle rakentama keinu. Keinussa taisin oppia ärrän ja viheltämäänkin. Keinun yltä lähti myös pitkä pyykkinaru josta roikkuviin pyykkipoikiin yritin osua keinusta hyppiessäni. Meidän mummola myytiin jo yli kymmenen vuotta sitten ja edelleen mulla on ikävä sitä paikkaa (vaikka onhan mummola edelleen mummun luona). Muistan ne leikkimökin lelut joilla leikin, aittarakennuksen sängyt, papan puuverstaan, ullakon jännityksen ja tyhjän, autotalliksi muuttuneen navetan tuoksun. Muummun keittämä mansikkakiisseli kermanokareella ja mannapuuroa voisilmällä aamuisin ihan vain minulle. Mummolassa ei koskaan päässyt tulemaan nälkä ja herkkuja sai paljon, sillä kahvit keitettiin monta kertaa päivässä. Siitähuolimatta kävin mummun kakkukaapilla siellä välissäkin pihistämässä vähän keksiä. Niin ja entäs se kun kasvimaalla häärätyn päivän päätteeksi saa itse nostettuja pottuvarpaan kokoisia keltaisia perunoita voilla, NAM! Ruuan lisäksi oli toki muutakin tärkeää, kuten ihmiset, sukulaisiahan sinne aina lähdetään tapaamaan, ei ruokaa… ja eläinrakkaana ihmisenä oli mummun kissa Pörri mulle myös tärkeä, iso kollikissa, joka ei varsinaisesti ihan hirveesti välittänyt musta. Myös serkun berninpaimenkoira Otto (muistaakseni oli nimi) oli mulle hurjan tärkeä, kuin myös serkku itse. Mulla on paljon serkkuja mutta tätä yhtä ihailin valtavasti. Sai mut tuntemaan oloni tärkeäksi prinsessaksi ja pikkutyttönä ajattelin, että toivottavasti mulla on aikuisena yhtä kiva ja komea mies. Löytyihän se oma mieskin onneksi tuohon rinnalle. Mummolaan liittyy niin hurjan paljon hyviä muistoja, että toivon vielä joskus pääseväni siellä käymään, edes ihan pikaisesti. Joka kerta kun pohjoisessa käydään, ajetaan meidän vanhan mummolan ohi hitaasti, jotta ehditään nähdä onko pihassa jokin muuttunut.

Mäntymetsien ja peltojen lisäksi näin kurkia, eipä juuri tällä kotipuolessa moisia näe.

Silloin kun mummola myytiin, muistan miettineeni sitä kuinka mun omat lapset eivät koskaan pääse semmoiseen mummolaan kesälomillaan. Nyt kun mulla sitten on omia lapsia, olis musta toki edelleen ihana, että meillä olisi kesäisin yhtä kiva paikka minne mennä, saisi leikkiä pihalla, kävellä hiekkateitä pitkin katsomaan lampaita ja käydä vanhalla urheilukentällä hyppäämässä korkeutta, mutta oen mä hirmu onnellinen siitä, että meidän poikien isovanhemmat asuvat lähellä. Ja ainahan me voidan mennä maalle moikkaamaan mun tätejä, setää, serkkuja, pikkuserkkuja, heidän lapsiaan jne.

Tämä viimeviikkoinen matka maalle, olikin meidän poikien ensimmäinen kerta… Reissu oli rankka, mutta yllättävän hyvin meni pitkä ajomatka kahden pienen pojan kanssa. Oltiin liikkeelä mun isän kanssa, joten saatiin myös vähän isä tytär aikaa vaikka ajomatkat mulla meni pitkälti poikia viihdyttäessä. Reissu oli pikainen, joten ehdittiin nähdä vain pieni osa sukulaisista. Tärkeintä meidän matkassa oli tällä kertaa käydä moikkaamassa mummua, vietettiin myös mummun syntymäpäiviä. Ihana, että mummu sai tavata meidän pojat ja tietysti myös toisinpäin, vaikka pojat reissusta tuskin isompana muistavat, on valokuvat muistuttamassa kuinka ovat istuneet isomummun kuistilla syömässä marjoja viilipurkeista isomummun ja papan seurassa. Itsekkin näin todella pitkästä aikaa tämän mun lapsena niin kovasti ihaileman serkun, paljoa ei ollut mies muuttunut vaikka vuosia onkin kertynyt lisää. Enään en ole pikkutyttö, joten en viitsinyt juosta kiljuen vastaan ja odottaa toisen heittelevän mua ilmaan, joten tapaaminen oli huomattavasti hillitympi. Oli siis erittäin onnistunut vaikkakin myös erittäin pikainen reissu maalle. Niin ja Oskari otti reissussa myös ensimmäisen askeleensa ilman tukea. Jatkossa voidaankin mennä muistelemaan sitä ensimmäistä askelta isotädin eteisessä ja luomaan uusia lapsuus ja aikuisiänmuistoja maalla.

Käytiin Lampinsaaren vanhassa kaivoskylässä katselemassa millaisissa maisemissa mun äiti on joskus asunut. Sieltä löytyi vanhoja kuorma-autoja. Alueelle oli kyllä asiattomilta pääsykielletty, mutta mulla oli kuvausasia, joten toivottavasti kukaan ei pahastunut. Paikan pitäjä ilmeisesti tekee kauppaa näillä autoilla, niin uusilla kuin vanhoilla ja ruostuneillakin. Pihassa oli paljon hienoja vanhoja autoja odottamassa innokkaita kunnostajia.